Oletko sinut samanlaisuuden kanssa? - Ajatuksia mielestä, terveydestä ja yhteiskunnasta

Tällä viikolla vietetään Mielenterveysviikkoa. Sen teemana on tänä vuonna "Oletko sinut?" erilaisuuden kanssa. Kun kampanjan tavoitteena on vähentää mielenterveyden ongelmiin liittyvää stigmaa, näkisin, että oikeampi kysymys olisi, oletko sinut samanlaisuuden kanssa.  

  
Teen töitä pienen kaupungin mielenterveysyksikössä. 17 vuoden aikana kertynyt työkokemus on antanut mahdollisuuden jatkuvaan kasvuun, ajanut opiskelemaan lisää ja muuttanut käsitystäni ihmisestä perustavanlaatuisella tavalla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan päivittäin uppoutua mysteereistä suurimpaan: ihmisen äärelle.

Kärsimys kuuluu ihmiselämään erottamattomana osana. Ihmiseksi kasvaminen on jo itsessään kivulias projekti. Mielenterveys on olemuksellisesti hyvin samanlainen työmaa, se kasvaa ihmiseen ja ihmisessä summana koetusta elämästä. Hyvän mielenterveyden perustana on joustavaksi rakentunut mieli, jolla on käytössään paljon erilaisia keinoja käsitellä elämään kuuluvaa kärsimystä.

Mielenterveyden horjumiseen liittyvä stigma elää ja hengittää keskellämme, vaikka sen poistamisessa on aktiivisen työn ansioista edistytty. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii viime syksynä Ylen nuorille kohdistama Sekaisin- kampanja, jossa mielenterveyden ongelmia tehtiin näkyviksi ja nostettiin keskusteluun. Näkyväksi tuli myös kuulevien korvien valtava tarve, kun foorumi koki yhteydenottojen vyöryn hyvin lyhyessä ajassa.

Erikoista stigman sinnikkyydessä on myös se, että mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä. Kansantautiimme masennukseen sairastuu THL:n arvion mukaan joka viidennes suomalainen ja yli puolella sairaus uusiutuu. On lähes mahdotonta suoriutua elämästä ilman, että joutuu jollain tavalla kohtaamaan mielenterveyden järkkymisestä johtuvaa kärsimystä joko omana tai läheisen kokemana.

Omassa työssäni suurin etuoikeus on kohdata ihmisiä, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita ottaakseen askeleen kohti itseään. Koska se henkilö, jonka minun ja kollegojeni lisäksi joutuu vastaanotolla kohtaamaan, on se, joka peilistä katsoo. Yhteistä meille ihmisille on, että se on usein kaikista työläintä. Ehdottomasti parasta työssäni on se, että olen saanut kohdata suuren määrän hengästyttävän hienoja ihmisiä. 

Kärsimyksen kohtaaminen on kuitenkin myös ajoittain hyvin raskasta. Vaikeinta on oma avuttomuus tilanteissa, joissa on hyvin vähän tilaa tai resursseja työskennellä mielen sisäisten prosessien kanssa, kun kaikki kohtaamani ihmisen energia kuluu yritykseen säilyä hengissä vallitsevassa elämäntilanteessa.  Terapeuttisen työskentelyn onnistuminen edellyttää niin riittävää sisäistä jäsentyneisyyttä kuin ulkoisten olosuhteiden turvallisuutta.

Mielenterveyspalveluiden riittävyyden ja erityisesti niiden laadukkuuden turvaaminen on mielestäni ihmisoikeuskysymys. Jos halutaan puhua talouskielellä, se on myös kansantaloudellisesti tärkeää, sillä oikea-aikaisen avun saaminen on merkittävässä roolissa mielenterveyden ongelmien ennusteen suhteen. 

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että mielenterveyttä rakennetaan ensisijaisesti aivan muualla kuin psykiatrisissa palveluissa. Sitä rakennetaan perheissä, varhaiskasvatuksessa, koulussa, työelämässä, lastensuojelussa ja sosiaalityössä. Läpileikkaavasti kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Siksi olen lähes kauhusta lamaantuneena seurannut hallituksen amputaatiopolitiikaa, jossa raaja kerrallaan sahataan matalammalta ponnistavien kansalaisten ulottumattomiin ne oksat, joiden varaan suomalaisten terveys ja hyvinvointi on rakennettu. Hallitus on leikannut tai sopinut leikattavaksi kansaneläkkeitä, työttömyysturvaa, opintotukea, asumistukea, lapsilisiä, vanhuspalveluita, varhaiskasvatusta ja koulutusta. Tämän kääntöpuolena hallituksen linjaukset ovat suurituloisille suopeita, voittajia ovat yli 7000 euroa kuukaudessa  ansaitsevat kansalaiset.

Päättäjät puhuvat välttämättömistä toimenpiteistä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ne ovat lihaksi tulevaa uusliberalistista poliittista ideologiaa. Vaihtoehtoja on, jos niitä uskalletaan ja ennen kaikkea halutaan etsiä, kuten Juho Saari kolumnissaan toteaa. Kysymys on vain siitä, kenen ja mistä intresseistä yhteiskuntaa lähdetään rakentamaan. Jos sitä lähdetään rakentamaan vain ja ainoastaan (yksittäisille toimijoille kasautuvan mahdollisimman suuren) taloudellisen hyödyn intresseistä, seuraukset ovat pelottavia.

Kaikessa moniulotteisuudessamme me ihmiset nimittäin kuitenkin olemme siinä mielessä yksinkertaisia, että kyetäksemme tavoittamaan mahdollisimman suuren inhimillisen potentiaalin tarvitsemme ensisijaisesti vain yhden asian. Kyvyn luottaa. Se luo pohjan niin yksilön mielenterveydelle, kuin yhteiskuntarauhallekin. Eriytynyt, polarisoitunut yhteiskunta synnyttää empatiakuilun, jossa toisten kärsimys voidaan nähdä luonnollisena ja siten oikeuttaa. Olosuhteissa, joissa huono-osaisuus ymmärretään omana valintana, luottamuksen luominen suhteessa ympäröivään maailmaan muuttuu mahdottomaksi riippumatta siitä, kummalla puolella kuilua seisoo. Emme tarvitse alentuvaa, erontekoja rakentavaa puhetta niiden muiden erilaisuuden suvaitsemisesta. Tarvitsemme ymmärrystä siitä, että pohjiimmiltamme olemme kaikki samanlaisia: koetun elämämme, siihen kuuluneiden ihmisten ja yhteiskunnan rakenteiden muovaamia.  

Mielenterveys ei ole oma valinta enempää kuin oma syntymäkään. Toisin kun jälkimmäiseen, ensimmäiseen yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa, mikäli hänellä on riittävän hyvä tukirakenne ympärillään koko kivuliaan ihmiseksi kasvamisen projektin ajan. Ilman kykyä luottaa ympäröivän maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon, mikään määrä mielenterveyspalveluja ei riitä korjaamaan tuhoa.       

Pässit, narut ja rakkaus

Olin odottanut ennenkuulumattoman pitkää kesälomaani kuin lehmä laitumelle pääsyä. Kulunut kevät oli nakertanut energiat pitkälle velan puolelle ja olin suunnitellut käyttäväni edessä olevat viisi lomaviikkoa lataamalla ne niin täyteen, että elokuussa töihin palatessani loistaisin fosforimaista energiaa. Suunnittelin tekeväni kaikkea sitä, mitä työarjen keskellä en ollut keväällä ehtinyt. Lukevani monta kirjaa, siivoavani kaappeja ja katsovani kokonaisen tuotantokauden mitä tahansa sarjaa. Olin haaveillut tuntikausien vetelehtimisestä uimarannalla, spontaaneista äkkilähdöistä mihin mieli tekisi ja aikatauluttomasta yhdessäolosta rakkaiden ihmisten kanssa.

Lomani alkua edeltävänä iltana hevonen potkaisi isääni polveen. Tk:n päivystyksessä sinisenmustaa polvea katsellessani ajattelin äitiäni, joka oli kotona toipumassa nilkkamurtuman jälkeisestä operaatiosta kipsin kanssa ja hyvästelin hellästi aikaisemmat kesälomasuunnitelmani.

Vanhemmillani on viisi hevosta ja kolmisenkymmentä lammasta. Juhannusaatonaattona en tiennyt niiden hoitoon liittyvistä asioista yhtään mitään. Koska pikkuveljeni - joka puolestaan on hyvinkin perillä farmaripuuhista - oli lähdössä ulkomaille, oli vähän pakko opetella. En edelleenkään voi retostella asiantuntemuksellani, mutta muutamassa viikossa on ehtinyt oppia kaikenlaista. Kuten esimerkiksi, että ”viedään kuin pässiä narussa” on ihan mielivaltainen sanonta. Yhden uuhien laitumelle livahtaneen pässin nappaaminen vaati kuusi ihmistä ja pari tuntia. Kaatosateessa yhdeksän jälkeen illalla myönnän, että pässi ja naru assosioituivat ihan uudella tapaa.

Olen viettänyt lomapäiviä aidanteossa ja jahtaamalla karanneita lampaita. Koska kirurgian poliklinikalla on kotipaikkakunnaltani matkaa 130 kilometriä, lomapäiviä on kulunut melkein työviikon verran siellä, matkalla sinne tai sieltä pois. Kolmeen viikkoon en ehtinyt lukea yhtään kirjaa, enkä siivota yhtään kaappia. Onneksi kuitenkin juuri ennen lomaani olin lukenut yhden kirjan, jonka ansioista maailma asettui käsillä olleessa tilanteessa valoisampaan perspektiiviin.

Kyseinen kirja on Bell Hooksin Rakkaus muuttaa kaiken. Hooks kirjoittaa rakkaudesta vallankumouksellisella tavalla, purkaa sen idealisoivasta hölynpölystä ja määrittelee hämmästyttävän täsmällisesti. Rakkaus on eettinen valinta, johon sitoudutaan. Hooks käyttää rakkaudesta työmääritelmää, jonka perustana on ymmärrys rakkaudesta oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemisena. Konkreettisena toimintana rakkaus on yhdistelmä luottamusta, sitoutumista, huolenpitoa, kunnioitusta, tietämistä ja vastuuta. Rakkauden etiikkaan sitoutuminen tarkoittaa halua työskennellä näiden ominaisuuksien kehittämiseksi niin itsensä, kuin muiden ihmisten suhteen.

Voi kuulostaa itsestään selvältä lätinältä. Olennaista Hooksin teoriassa kuitenkin on se, että rakkauden työmäärittely ja etiikka sulkevat pois ihan kaiken huonon kohtelun toista kohtaan. Aito rakkaus ei pidä sisällään minkäänlaista vallankäyttöä, väkivaltaa tai laiminlyömistä.. Hooks kirjoittaa omakohtaisen kokemuksensa kautta siitä, kuinka hänen omassa, kuten niin monissa muissakin perheissä, huolenpito ja rakkaus sekoitetaan toisiinsa.  Vanhempi, joka pilkkaa, laiminlyö tai kurittaa lastaan, voi tarjota huolenpitoa, mutta rakastaa hän ei osaa. Puoliso voi väittää rakastavansa, vaikka mitätöi, kontrolloi, alistaa tai jopa pahoinpitelee. Rakkaudesta ei kuitenkaan tällaisessa ihmissuhteessa ole kyse. Rakkaus ei vahingoita. Koskaan.

Lohdutonta asetelmassa on se, että rakastamaan opitaan vain perheissä, joissa rakastetaan. Taito rakastaa ei ole ihmislapsen sisäsyntyinen ominaisuus, joka jollain maagisella tavalla paukahtaa aktiiviseksi, kun ensimmäisen kerran rakastuu. Lohdullista sen sijaan on, että rakastamaan opetteleminen on mahdollista jokaiselle, eikä se ole koskaan liian myöhäistä. Opettelemaan suostuminen on vapaaehtoista. Ketään ei ole pakko rakastaa, ei edes itseään. Hooks kuitenkin toteaa, että rakkauden etiikan myötä elämään tulee merkitys ja syvyys, jota on mahdotonta löytää ilman sitä.  

Ja miten tämä kaikki liittyy pässijahtiin ja paarmanpuremiin? Hooks toteaa kirjassaan useaan otteeseen, ettei rakkauden etiikkaan sitoutuminen tarkoita sitä, että elämässä ei tulisi pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Se kuitenkin avaa kasvattavamman ja vahvistavamman tavan suhtautua niihin. Kun hankalaan tilanteeseen elämässä lähtee rakkaus edellä, avautuu toisenlainen todellisuus kuin ilman sitä.

Loppujen lopuksi olen saanut lomalla tehdä myös kaikkea sitä, mitä suunnittelinkin. Paitsi niitä kaappeja en ole siivonnut. Enkä siivoa. Kesälomasta on toteutunut se kaikista tärkein: olen saanut viettää aikaa läheisteni kanssa. En ehkä aina niin leppoisan kiireettömästi kuin ajatus oli, mutta sitäkin enemmän. Olen huomannut, että ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät jätä minua hädän hetkellä yksin. Toivon, että myös vanhempani ovat kokeneet saman. Bell Hooks on oikeassa: ympäröivä rakkaus tekee elämästä merkityksellistä ja väkevän kaunista.  

Bell Hooks käsittelee rakkautta yhteiskunnallisena muutosvoimana ja sitä, miten vallitsevat valtarakenteet estävät sen toteutumisen. Se kuitenkin olisi jo kokonaan toisen jutun kokoinen asia. Rakkauden muutosvoima yksilöllisen kasvun perustana tulee eläväksi, kun lähdemme toteuttamaan sitä omassa ajattelussamme ja toiminnassamme. Rakkaus on sitä, että haluaa toiselle hyvää. Kaikessa laajuudessaan uskomattoman yksinkertaista. Ja juuri siksi se on ainoa riskienhallintasuunnitelma, jonka varaan tässä turvattomassa ja sekavassa maailmassa uskallan asettua.