Vuoden 2016 alku on kiitänyt ohi. Uudenvuodenaattona
totesin kokeneeni vuoden vaihtumisen aina jotenkin ahdistavana. Siskoni
ihmetellessä perustelin sitä sillä, että tulkitsen sen konkreettisena
todistusaineistona siitä, että taas on yksi vuosi vähemmän elämää jäljellä.
Vaihtuvat vuosiluvut ottavat takaraivosta kiinni ja pakottavat katsomaan ajan
kulumista.
Tammikuun alussa tapasimme opiskelukavereideni kanssa
pitkästä aikaa. Sairaanhoitajaopintojen aloittamisesta tulee tänä vuonna
kuluneeksi 20 vuotta. Tuntuu yhtä aikaa vaikealta ja itsestään selvältä
hahmottaa itseään ja muita niin pitkän ajan taakse. Mikään ei ole muuttunut ja
ihan kaikki on. Seuraavana viikonloppuna
juhlimme siskoni 8-vuotiasta kuopusta. Sitä, joka vielä äsken oli kolmevuotias.
Ajan kululla tuntuu pitävän kiirettä.
Arkipäivät ovat kuluneet jähmettävää pakkasta väistellen.
Niihin on kuulunut aamuisia taisteluja, joissa pakotetaan kaksilla villasukilla
vuoratut jalat pois peiton alta ja veteliä iltoja työpäivien jälkeen.
Maanantaina teimme kuitenkin pakkasta uhmaten leffatreffit parisuhteeni toisen
puoliskon kanssa ja kävimme katsomassa elokuva 45 vuotta. Urhea
treffiseuralaiseni taisteli nukahtamatta koko elokuvan läpi. Elokuvan, jossa ei
oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Minua elokuvan herättämät ajatuksen eivät
ole lakanneet piinaamasta sitten maanantai-illan.
Elokuva kertoo tarinan avioparista, joka valmistautuu
juhlimaan komeasti 45-vuotishääpäiväänsä. Juhlia edeltävän viikon alussa saapuu
kirje, jonka myötä koko yhteinen elämä pikkuhiljaa tyhjenee merkityksistään.
Aviomiehen menneisyydestä paljastuvien asioiden kautta vaimon kasvoille
rakentuu elokuvan edetessä musertava ymmärrys siitä, että ei ole ymmärtänyt
mitään. Elämänmittainen hujaus, jossa ei ole valehdeltu sanaakaan. Jätettiin
vain kertomatta. Niin paljon, että 45 yhteisen vuoden jälkeen löytää rinnaltaan
ventovieraan ihmisen. Kaikki eletty värjäytyy ja liukenee, muuttuu
tunnistamattomaksi. Tyhjyys, jota ei voi peruuttaa. Kummankin päähenkilön kipu
tuli niin iholle, että hengittäminen tuntui väillä työläältä.
Elokuva teki sen, mitä hyvä taide tekee: liikauttaa jotakin
perustuksiltaan. Aloin miettiä mitä rehellisyys ylipäätään on. Sitä tietenkin,
että ei valehtele ja huijaa, puhuu totta ja noudattaa yhteisiä lakeja ja asetuksia.
Elokuvan jälkeen havahduin siihen, että ihminen voi olla epärehellinen myös
silloin, kun ei syyllisty näistä mihinkään. Loppujen lopuksi, rehellisyys
tiivistyy yhteen asiaan: kykyyn olla rehellinen itselleen. Ja tämä, hyvät
ihmiset, onkin yksi ihmiselämän vaikeimmista asioista.
Torstai-iltana 14-vuotiaani koetti saada minua tekemään
netin persoonallisuustestiä. Aikaisemmin olimme jutelleet hänen saamastaan
tuloksesta ja pikkusiskokin – tietenkin - teki omansa. Yritin jopa tehdä sitä,
mutta temppuileva puhelimeni ei suostunut yhteistyöhön ja tuskastuin. Sitä
paitsi piti viikata pyykkiä. Lopulta sanoin rehellisesti, että en kyllä edes
jaksa. Tiedän jo tarpeeksi hyvin muutenkin millainen olen. Samalla kuitenkin
totesin tyttärelle, että on ihanaa, kun sinua kiinnostaa. Olet elämänvaiheessa,
jossa pitääkin olla pohjattoman kiinnostunut tutkimaan sitä, millainen minä
olen. Ja myöhemmin ajattelin, että missä vaiheessa se muka sitten kuitenkaan
loppuu. Koska ei pitäisi. Ainakaan pyykin viikkauksen ei pitäisi olla tärkeämpää.
Rehellisyys itseä kohtaan nimittäin lähtee juuri siitä
maailman mielenkiintoisimmasta kysymyksestä: kuka minä olen. Millainen? Mitä
minä haluan? Miksi haluan? Mitä en halua? Miksi en halua? Se on pyrkimystä
tutustua itseensä, loputonta kiinnostusta opiskella itseään tähän elämään
heitettynä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on kaikkea muuta.
Vieraantuminen, yksilön perussuhteiden heikentyminen ja
kehittymättömyys, on yksi nykyihmisen keskeisimpiä ongelmia. Perussuhteita ovat
ihmisen suhde omaan itseen, toisiin ihmisiin ja luontoon sekä kulttuuriin
ilmiöineen. Ilman perussuhdetta omaan itseen kaikki muutkin suhteet jäävätkehittymättä.
Elämme maailmassa, jossa on helpompaa olla koskaan kohtaamatta itseään
rehellisesti kuin saada siihen mahdollisuus. Psykologi David Bukan on todennut,
että ”kärsimys on kasvamisen suurin motivoija”. Uskallan väittää, että
länsimainen pinnallinen nopean tyydytyksen kulttuuri ja jatkuvan kilpailun
oravanpyörä tarjoavat oivallisen mahdollisuuden katsoa ohi omasta kärsimyksestä.
Onnea voi ostaa. Juoda ja syödä. Inhimillisen kasvun potentiaali kivettyy
tyhjiksi kuoriksi, trimmattuun takamukseen, minimalistiseen sisutukseen,
komeisiin titteleihin, viinilasiin toisensa perään.
Epärehellisyys itseä kohtaan on levottomuutta, ahdistusta,
epämääräisiä kipuja, fyysisiä vaivoja, hahmotonta tyytymättömyyttä. Se on
rauhattomuutta ihmisessä, kun kipuaan on pujoteltava karkuun. Tai jähmettymistä
paikoilleen, koska kahleet tuntee vain liikkuessaan. Rehellisyys itseä kohtaan
on ennen kaikkea rohkeutta. Se on sitä siksi, että omaa kipuaan on uskallettava
katsoa silmiin. Rohkeutta se on siksi, että rehellisyyteen liittyy myös
vastuunotto. Itselleen rehellinen ihminen on myös itsestään vastuuta kantava
ihminen. Niin kliseistä kuin se onkin, oman epätäydellisyyden ja
keskeneräisyyden tunnustaminen on ainoa tie, joka kasvun matkalle on tarjolla.
