Kotona tänään

Kuopukseni antoi eilen palautetta, että aika säälittävä esitys, kun sun blogissa on vasta kaksi tekstiä. Niin on, myönnetään. Kirjoittamiselle ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa viimeisten viikkojen aikana. Ja myönnettäköön, että katsoin myös Star Wars- elokuvia tv:stä. Säälittävää sekin, että nukahdin kesken joka kerta.

Lupasin kirjoittaa ajatuksiani kodista. Edellisessä tekstissä kerroin elämäni ensimmäisen rakkaan talon menetyksestä. Tämä kertoo sen seuraavan.

Talo oli ensimmäinen oma. Sitä mentiin ensimmäisen kerran katsomaan kaksi viikkoa häiden jälkeen isänpäivänä 2003. Äitini lähti mukaan ja pienet tyttäremme, toinen 2-vuotias ja toinen viiden kuukauden ikäinen, jäivät minun ukkini kanssa päiväunille kotiin.

100-vuotias puutalo tuntui kodilta välittömästi. Se oli 90-luvulla tehdyllä remontilla raiskattu muovilla ja keittiönkaapeilla, joissa rumuus ruumiillistui, mutta heti taloon astuessani minuun valui välitön varmuus siitä, että täällä haluan asua. Tuolloin tuore, nykyisin ex-aviomieheni ei ollut ollenkaan niin varma.

Muutimme joulun jälkeen vuonna 2003. Äiti ompeli entisten asukkaiden jättämään valtavaan sohvaan uuden valkoisen irtopäällisen ja vihreästä kankaasta melkein kolme metriä pitkät verhot olohuoneen ikkunoihin.  Uutena vuotena pidettiin tupaantulijaiset.

Asuimme talossa viisi vuotta ennen kuin aloimme remontoida sitä. Jälkeenpäin ajatellen ne vuodet olivat onnellisimmat jotka siinä talossa asuttiin. Talo oli avara, huikea huonekorkeus ja keskellä taloa seisoessa ikkunoista näki kaikkiin ilmansuuntiin. Kun olin saanut pienet tyttöni nukkumaan, muistan usein kävelleeni iltaisin läpi hiljaisen talon. Rintalastan takana pakotti ylpeä onni siitä, että sain asua juuri siellä.  Huolimatta ankeista muovimatoista ja läikikkäästä halltex-katosta, se oli koti.  Talolla oli historia ja hengitin osaani siitä.     

Ostin taloon mummon perintörahoilla pitkän ruokapöydän. Se oli todeksi tullut unelma: pitkä pöytä, jonka ympärille suku ja ystävät kokoontuisivat. 11 talossa asutun vuoden aikana unelma tuli todeksi monta kertaa. Monina niistää hetkistä muistan ajatelleeni, että tältä tuntuu olla elämästä kylläinen.

Remontilla alettiin kuoria esiin sitä taloa, joka se olemukseltaan oli. Paljastettiin puulattiat ja hirsipinnat, purettiin monta paikkaa perustuksiaan myöten. Lapioin keittiön lattian multiaisia, tyhjensin rossipohjaa, puhdistin hirsiseiniä, maalasin kattoja, seiniä, ikkunanpokia. Nekin uudet puuvalmisteiset väliovet, joista isäni leukaili minun onnistuneen tekemään vanhan näköiset ihan vahingossa. Remonttitiiminä olimme tehokas: mies paneloi ja minä maalasin perästä samaa tahtia. Talon perusolemuksen paljastuessa sama kävi kuitenkin myös remontoijille. Tyttäreni kirjoitti omassa hienossa blogikirjoituksessaan, että avioero on yleensä pitkään harkittu, välttämätön ja kipeä päätös. Voisin lisätä, että se on myös menettämisen moniosainen kurssikokonaisuus.

Viimeisenä keväänä talossa asuessani tehtiin kattoremonttia. En osallistunut siihen enää. En pystynyt. Kun rakkaastaan tietää joutuvansa luopumaan, siteitä alkaa irrotella sen sijaan, että vetäisi niitä tiukemmalle. Rakkaansa sureminen on tarpeeksi raskasta muutenkin.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger- joka kuoli puoli vuotta ennen syntymääni ja jonka yhteydet kansallissosialismiin tuntuvat hyvin luotaantyöntäviltä, mutta ihmisen olemiseen liittyvät teoriat mielenkiintoisilta- puhuu asumisen, kodin rakentamisen neliyhteydestä. Tiivistetysti se pitää sisällään ajatuksen kodista paikkana, jossa kuolevaiset elävät juurevassa yhteydessä omaan historiaansa, ympäristöön, taivaaseen ja maahan. Keskeisin elementti kodissa on kuitenkin yhdessäolo. Kohtaaminen. Ilman sitä koti on vain asunto.  

Oli hassua miten vieraaksi oma talo muuttui hetkessä, kun se ei enää ollut oma koti. Talo jonka jokaisen yksityiskohdan muistaa: pikkuvessan hiusväritahrat paneleissa, takan vieressä irrallaan olevan lattialista, joka joka kerta imuroidessa kolahti paikoiltaan, valumajäljen ikkunankarmissa.  Minun jälkiäni, mutta eivät minun enää.     

Uusi koti löytyi hyvin samalla tavalla kuin vanhakin, kummallisen vankkumattomalla varmuudella siitä, että tässä se on. Minun paikkani. Keittiöremonttia tehtiin reilun viikon päästä muutosta oman lapsuuden perheen voimin käytännössä yhdessä viikonlopussa. Kun puoli kahden aikaan aamuyöllä ruuvailimme veljen, siskon ja siskon miehen kanssa saranoita paikoilleen, erotin väsymyksen ja valtameren voimalla myllertävien tunteiden seasta saman tunteen, kuin niin montaa kertaa pitkän pöydän äärellä iloisessa seurueessa. Olin elämästä kylläinen. Ja kiitollisuudesta sanaton.

Asunnot muuttuvat kodeiksi kun ne rakentaa itselleen. Heidegger on asumisen neliyhteyden pohdinnassaan samaa mieltä.  Olen miettinyt, onko kotona oleminen, kotiutuminen kuitenkin enemmän taito kuin olosuhde. Heidegger puhuu kaupungistuneen yhteiskunnan asumiskoneista, jotka vieraannuttavat ihmisen neliyhteyden merkityksistä. Voiko ihmisen kyky olla kotona kuitenkin ollakin jotakin mikä rakentuu ihmiseen matkan varrella? Sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Entäs jos kodissa onkin kyse siitä, osaako tuoda sinne oman sydämensä mukanaan?  Mitä kaikkea tarvitaan, että sellainen taito ihmiseen rakentuu?  

Olen kotona nyt. Olen oppinut ajamaan auton 60-luvulla rakennettuun ahtaaseen autokatokseen ja siihen, että ison pihan tilalla on pieni parveke. Sen ruosteiselle hetekalle rakennetussa kesäsohvassa voi hyvin nukkua koko elokuisen yön. Olen tapetoinut ja maalannut. Vessan oven sisustusratkaisusta eräs vieras totesi, että se näyttää ihan 14-vuotiaan aivoitukselta. Olen samaa mieltä ja juuri siksi siihen ihan pirun tyytyväinen.  Olen pyytänyt apua lukuisiin erinäisiin puuhiin, joista en olisi yksin kotia rakentaessani selvinnyt ja saanut sitä. Tärkein kodin elementti tulee sen mukana: yhdessäolo. Jokainen minua auttanut on jättänyt osan itseään kotiini.

Menettämisen keskipitkän kurssin oppimäärän suoritettuani, minuun on kuitenkin muuttanut myös ohittamaton ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. Se voisi olla ansa luisua myös välinpitämättömyyden pelottavana ammottavaan kitaan. Miksi vaivautua rakentamaan mitään, kun sen kuitenkin lopulta menettää? Ansasta pelastaa yksi väkevä voima: ne rakkaat ihmiset. Yhdessäolo. Se teroittaa myös ymmärtämään, mitä tavoitella. Hienojen puitteiden alttarille en suostu uhraamaan pelastusrenkaastani palastakaan.    

Tilapäismajoituksia

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta ja 15 päivää siitä, kun kohtasin yhden tähänastisen elämäni suurimmista menetyksistä. Ensimmäinen lapsuudenkotini, suvun yhdessäolon keskuspaikka tuhoutui tulipalossa marraskuisena perjantai-iltana. Veljeni totesi tuolloin, että taloakin voi surra kuin ihmisen kuolemaa.

Olen kuluneen vuoden aikana ajatellut paljon kodin olemusta. Sen oletetun pysyvyyden ja väistämättömän tilapäisyyden ristiriitaa. Aion kirjoittaa tästä myöhemmin lisää. Rämeelästä olen kirjoittanut jo. Alla oleva kolumni julkaistiin paikallislehdessämme vuosi tulipalon jälkeen.


Tulen viemää

Siitä tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi, kun sanomalehti Karjalaisen nettilehden etusivulle ilmestyi klo 19.50 uutinen otsikolla “Rintamamiestalo tuhoutui tulipalossa Valtimolla“. Meidän Rämeelä, suvun sydän.

Traumatyöskentelyn perusteita opiskellessa tehtiin luentojen aikana itsekin hoitomenetelmänä käytettävää turvapaikkaharjoitusta, jossa mennään ajatuksissa johonkin hyvään ja turvalliseen paikkaan. Minä menin aina Rämeelään, pirtin pöydän ääreen siihen paikkaan, mistä voi nähdä melkein kaikki tuvassa olijat. Olen istunut siinä 9-vuotiaana, vasta raollaan olevan aurinkoisen kesäpäivän aamuna syömässä mummon keittämää riisivelliä. Äkäisenä teininä murjottamassa sitä, kun tädit pakottivat tiskaamaan. Tuoreena äitinä vauvan tuhistessa uniaan kaulakuoppaani. Juhannusaamuna kuuden jälkeen orastavan päänsäryn kanssa vasta menossa nukkumaan, kun päivä jo herää. Ja aina ollut hyvä ja turvallinen olla.

Rämeelä oli minun ensimmäinen kotini, ja kolmen sukupolven koti ennen sitä. Se rakennettiin vuonna  1930  palaneen päärakennuksen tilalle. Silloin tulipalossa kuoli kaksi ihmistä, moni loukkaantui ja oma ukkina kantoi koko loppu elämänsä tulipalon muistoa pahoina paloarpina kasvoissaan. Ukin ja mummon jäätyä eläkkeelle Rämeelästä tuli kesäkoti. Yhdessäolon keskus, jossa sukupolvet toisensa perään imivät itseensä sen itsestään selvän yhteenkuuluvuuden lämmön. Silloinkin kun siellä joskus oli yksin, ei jotenkin kuitenkaan ollut. Oman suvun historia oli aina monissa kerroksissaan läsnä kuin lämmin halaus.  

 Vuosi sitten olimme kaikkien sisarusteni kanssa siskoni luona Joensuussa valmiina juhlimaan seuraavana päivänä 8-vuotta täyttävää kummipoikaani Nuuttia. Kun aamuyöllä kömmin pää itkusta painavana nukkumaan, laitoin silmät kiinni ja kävin kaikissa Rämeelän huoneissa. Viivyin pirtissä pitkään, istuin penkille ikkunan eteen, otin kaapista punaiset muovilautaset ja keltaiset kahvimukit. Kävelin sinapinväriset rappuset ylös ja tuijotin halkeilevia kattolevyjä yläkerran hetekalla niin kuin lukemattomina kesäöinä aikaisemmin. Ja kun tajusin, että en enää yhtenäkään kesäaamuna heräisi siinä huoneessa alakerrasta kuuluvaan lasten mekkalointiin ja ulko-oven kumahtavaan ääneen, suru tuli niin hurjana, että siihen oli hukkua. Laitoin oven kiinni, enkä uskaltanut enää palata. 

 “Kaikki omaisuus ja rakenteet ovat tuhoutuneet” kertoi päivystävä palomestari sanomalehti Karjalaiselle vuosi sitten hieman puoli yhdeksän jälkeen illalla. Vasta tätä kirjoittaessani avasin Rämeelän oven uudestaan. Muistan kaiken huikean elävästi: tuoksut ja kolahdukset, pitkän penkin oksankolot, ruokahuoneen oven narinan, lasten ruttuun juoksemat räsymatot, kuistilla kuivuvat saunapyyhkeet. Edelleen minua itkettää. Mutta edelleen minä olen siellä turvassa. Päivystävä palomestari ei mitenkään voinut tietää, että on olemassa taloja, joiden sisältämä omaisuus ja rakenteet eivät koskaan voi oikeasti tuhoutua. Ne talot on rakennettu ihmisten sydämiin.   





Ukki ja minä Rämeelän pirtissä syksyllä 1976

Omat tyttäreni samassa pirtissä, saman ukin kanssa elokussa 2003

 

Aluksi viimeiset sanani

Olen ihminen, joka on ajatellut aina paljon kuolemaa. En toisaalta usko, että se on kovinkaan erikoista. Monet ovat. Erikoista on enemminkin se, että monet eivät ole.

Lokakuussa päätimme kirjamessuvierailun kuuntelemalla, kun Miki Liukkonen lausui runonsa Elisbeth. Se on kirjoitettu hänen äidilleen, joka kuoli runoilijan ollessa 18-vuotias. Olimme uuvuksissa kahden pitkän messupäivän jälkeen ja edessä oli 520 kilometrin mittainen matka kotiin. Oma 12-vuotiaani nojasi minuun kuormalavoille rakennetussa katsomossa runoa kuunnellessamme. Tiesin, että molemmat tyttäreni ajattelivat samaa kuin minä. Mitä jos se olisin minä, jolle kirjoitettaisiin samanlainen runo. Vavahduttava ajatus. Vavahduttavan suuri onni olla yhdessä tässä juuri nyt.

Olen kertonut tyttärilleni jo vuosia sitten millaiset hautajaiset haluan. Me tiedetään kyllä, pitää juhlia iloisesti sitä, että kuolit ne sanovat aina samalla tavalla naureskellen. Ei kun pitää juhlia iloisesti sitä, että elin, totean aina samalla sentimentaalisella vakavuudella.

Kirjamessujen jälkeen olen alkanut ajatella asiaa uudelleen. Omien hautajaisten viettotoiveiden latominen tiskiin on itse asiassa tapa kertoa, mitä minä haluan teidän minusta ajattelevan. Nolottaa ymmärtää, kuinka narsistista olisikaan sanella sitä, miten minua pitää surra. Sen sijaan olen yllättänyt itseni jatkuvasti miettimästä sitä, mitä kaikkea haluaisin tyttärilleni vielä sanoa, jos nyt yllättäen kuolisin pois. Koska eihän sitä koskaan tiedä.  Vavahduttavan kauhea ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Huomaan ajattelevani asiaa pyykkiä viikatessani, ruokatunnilla töissä, kuunnellessani joka aamuista, päiväistä ja iltaista tappelua siitä kuka lainasi kenenkin vaatteita ilman lupaa, maiskutti syödessään ja hengitti ihan kiusallaan ärsyttävästi nukkumaan käydessään. Tyttäreni, mitä teille sanoisin nyt, jos en enää huomenna olisi tässä. Sitten sanon, että olkaa nyt helvetti sentään hiljaa, alakerrassa yritetään nukkua.

Juuri nyt ajattelen, että on vain yksi asia, jonka haluaisin teille sanoa. Rakastakaa. Kerroin esikoiselleni isänpäivää edeltävänä perjantaina, että olen nyt keksinyt tiivistelmän määrittelemään sitä, mitä rakkaus ihmisten välillä on: se on halua tutustua toiseen ihmiseen. Esikoinen suhtautui epäillen. Olin hänestä juuri siitä syystä suunnattoman ylpeä jälleen kerran. Mutta pysyn kannassani, toistaiseksi.     

Jos en olisi täällä enää huomenna, kolmen, viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä haluaisin, että tämän te muistaisitte.

Tyttäreni, rakkaani

Oikea rakkaus on halua tutustua ihmiseen. Olet ensimmäinen josta loppumaton urakka aloitetaan. Rakasta sinua. Rakasta kehoasi niin lujasti, ettei sitä kukaan muu tule koskaan muulla tavoin määrittelemään. Se on sinun fyysinen kotisi, palatsisi ja vankilasi, kohtele sitä uteliaalla lempeydellä. Sen reaktiot ovat kaikuja siitä, miten itseäsi kohtelet.

Rakastuminen on eriasia kuin rakastaminen. Rakastuminen on hulluuksista mielettömin, ihmisen syviin kerroksin rakennettu evolutiivinen kepponen, joka pitää sisällään suurimman onnen ja suurimman kärsimyksen. Se voi olla rakkauden alku tai se voi olla olematta sitä. Rakkaudeksi naamioituneena kulkee paljon muutakin, ja joskus naamioit ovat niin aidon näköisiä, että niitä on vaikea erottaa oikeasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu pelkoa, häpeää eikä vallankäyttöä. Se ei koskaan pienennä ihmistä. Oikea rakkaus ei kutista ketään, ei sanele eikä määrää ääriviivoja. Määrittele itse omat ääriviivasi. Anna niiden elää ja muuttua. Anna toiselle mahdollisuus samaan. Rakkaus ei lopu koskaan, kun se on rakennettu sinun itseesi. Sen varaan voi rakentaa, Ainoastaan sen varaan pitää rakentaa.

Pyörittelin myös ajatusta siitä, että haluaisin sanoa teille jotain toivosta, intohimosta ja uskosta. Siitä, miten niitä pitää väsymättä ruokkia ja kasvattaa. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei niitä loppujen lopuksi tarvitse erikseen mainita. Kun meissä elää rakkaus, meissä elää myös toivo, usko ja intohimo. Se jättää jälkensä kaikkeen mitä jätämme jälkeemme. Se auttaa jatkamaan silloinkin, kun jäljellä ei ole enää mitään muuta. Usko itseen, usko ihmiseen, toivo paremmasta ja intohimo tekemiseen. Rakkauden pakettiin on sisäänrakennettu ne kaikki.

Pelkkä ajatus siitä, mistä kaikesta elämässänne jäisin pois, jos huomenna en olisi täällä, tuntuu sietämättömältä. Koska rakkaus omaan lapseen on perusolemukseltaan samanlaista kuin rakkaus ylipäätään: halua tutustua toiseen ihmiseen. Haluan oppia tuntemaan teidät joka päivä. Huolimatta jatkuvasta tappelusta, sotkusta ja aamuäreydestä, olette uskomattomin aarre, jota olisin elämääni voinut toivoa. Tällä hetkellä olemme sen elämänvaiheen kynnyksellä, jossa te ajattelette pian minusta juuri päinvastoin. Olen elänyt pitempään, joten tiedän, että nimenomaan siksi on tärkeää, että olen paikalla. Tulee vielä monta kivikkoa, joissa rekeäni tarvitaan. Elämässä tulee päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin, kun kynnetään lohduttomuudessa. Oma aura on vielä jokaisella nuorella ihmisellä liian haurasta tekoa jaksamaan yksin. Sama pätee kaikissa ikävaiheissa nuoruuden jälkeen.      

Esikoiseni, 14-vuotias, sanot usein, että miksi sä taas katot mua tolleen. Niissä hetkissä katson sinua aina täynnä hämmästynyttä ihailua. Että sinusta on tullut tuollainen, noin mielettömän upea ja viisas. Mutta myös jotenkin uusi ja vieras, sellainen, johon olen kiinnostunut tutustumaan, mutta joka on jo kiirehtimässä pois läheltäni. Se hämmentää meistä kumpaakin. Pahinta siinä, etten olisi täällä enää huomenna, olisi se, etten olisi katsomassa teitä kumpaakaan hämmästyneesti ihaillen. Koska silloin te ette näkisi itseänne minun katseestani, joka kertoisi olennaisen rakkaudesta. Katseen. jolla toivoisin teidän katsovan tärkeimpiä ihmisiänne. Et ole minun. Olet silti rakkainta mitä on.