Aluksi viimeiset sanani

Olen ihminen, joka on ajatellut aina paljon kuolemaa. En toisaalta usko, että se on kovinkaan erikoista. Monet ovat. Erikoista on enemminkin se, että monet eivät ole.

Lokakuussa päätimme kirjamessuvierailun kuuntelemalla, kun Miki Liukkonen lausui runonsa Elisbeth. Se on kirjoitettu hänen äidilleen, joka kuoli runoilijan ollessa 18-vuotias. Olimme uuvuksissa kahden pitkän messupäivän jälkeen ja edessä oli 520 kilometrin mittainen matka kotiin. Oma 12-vuotiaani nojasi minuun kuormalavoille rakennetussa katsomossa runoa kuunnellessamme. Tiesin, että molemmat tyttäreni ajattelivat samaa kuin minä. Mitä jos se olisin minä, jolle kirjoitettaisiin samanlainen runo. Vavahduttava ajatus. Vavahduttavan suuri onni olla yhdessä tässä juuri nyt.

Olen kertonut tyttärilleni jo vuosia sitten millaiset hautajaiset haluan. Me tiedetään kyllä, pitää juhlia iloisesti sitä, että kuolit ne sanovat aina samalla tavalla naureskellen. Ei kun pitää juhlia iloisesti sitä, että elin, totean aina samalla sentimentaalisella vakavuudella.

Kirjamessujen jälkeen olen alkanut ajatella asiaa uudelleen. Omien hautajaisten viettotoiveiden latominen tiskiin on itse asiassa tapa kertoa, mitä minä haluan teidän minusta ajattelevan. Nolottaa ymmärtää, kuinka narsistista olisikaan sanella sitä, miten minua pitää surra. Sen sijaan olen yllättänyt itseni jatkuvasti miettimästä sitä, mitä kaikkea haluaisin tyttärilleni vielä sanoa, jos nyt yllättäen kuolisin pois. Koska eihän sitä koskaan tiedä.  Vavahduttavan kauhea ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Huomaan ajattelevani asiaa pyykkiä viikatessani, ruokatunnilla töissä, kuunnellessani joka aamuista, päiväistä ja iltaista tappelua siitä kuka lainasi kenenkin vaatteita ilman lupaa, maiskutti syödessään ja hengitti ihan kiusallaan ärsyttävästi nukkumaan käydessään. Tyttäreni, mitä teille sanoisin nyt, jos en enää huomenna olisi tässä. Sitten sanon, että olkaa nyt helvetti sentään hiljaa, alakerrassa yritetään nukkua.

Juuri nyt ajattelen, että on vain yksi asia, jonka haluaisin teille sanoa. Rakastakaa. Kerroin esikoiselleni isänpäivää edeltävänä perjantaina, että olen nyt keksinyt tiivistelmän määrittelemään sitä, mitä rakkaus ihmisten välillä on: se on halua tutustua toiseen ihmiseen. Esikoinen suhtautui epäillen. Olin hänestä juuri siitä syystä suunnattoman ylpeä jälleen kerran. Mutta pysyn kannassani, toistaiseksi.     

Jos en olisi täällä enää huomenna, kolmen, viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä haluaisin, että tämän te muistaisitte.

Tyttäreni, rakkaani

Oikea rakkaus on halua tutustua ihmiseen. Olet ensimmäinen josta loppumaton urakka aloitetaan. Rakasta sinua. Rakasta kehoasi niin lujasti, ettei sitä kukaan muu tule koskaan muulla tavoin määrittelemään. Se on sinun fyysinen kotisi, palatsisi ja vankilasi, kohtele sitä uteliaalla lempeydellä. Sen reaktiot ovat kaikuja siitä, miten itseäsi kohtelet.

Rakastuminen on eriasia kuin rakastaminen. Rakastuminen on hulluuksista mielettömin, ihmisen syviin kerroksin rakennettu evolutiivinen kepponen, joka pitää sisällään suurimman onnen ja suurimman kärsimyksen. Se voi olla rakkauden alku tai se voi olla olematta sitä. Rakkaudeksi naamioituneena kulkee paljon muutakin, ja joskus naamioit ovat niin aidon näköisiä, että niitä on vaikea erottaa oikeasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu pelkoa, häpeää eikä vallankäyttöä. Se ei koskaan pienennä ihmistä. Oikea rakkaus ei kutista ketään, ei sanele eikä määrää ääriviivoja. Määrittele itse omat ääriviivasi. Anna niiden elää ja muuttua. Anna toiselle mahdollisuus samaan. Rakkaus ei lopu koskaan, kun se on rakennettu sinun itseesi. Sen varaan voi rakentaa, Ainoastaan sen varaan pitää rakentaa.

Pyörittelin myös ajatusta siitä, että haluaisin sanoa teille jotain toivosta, intohimosta ja uskosta. Siitä, miten niitä pitää väsymättä ruokkia ja kasvattaa. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei niitä loppujen lopuksi tarvitse erikseen mainita. Kun meissä elää rakkaus, meissä elää myös toivo, usko ja intohimo. Se jättää jälkensä kaikkeen mitä jätämme jälkeemme. Se auttaa jatkamaan silloinkin, kun jäljellä ei ole enää mitään muuta. Usko itseen, usko ihmiseen, toivo paremmasta ja intohimo tekemiseen. Rakkauden pakettiin on sisäänrakennettu ne kaikki.

Pelkkä ajatus siitä, mistä kaikesta elämässänne jäisin pois, jos huomenna en olisi täällä, tuntuu sietämättömältä. Koska rakkaus omaan lapseen on perusolemukseltaan samanlaista kuin rakkaus ylipäätään: halua tutustua toiseen ihmiseen. Haluan oppia tuntemaan teidät joka päivä. Huolimatta jatkuvasta tappelusta, sotkusta ja aamuäreydestä, olette uskomattomin aarre, jota olisin elämääni voinut toivoa. Tällä hetkellä olemme sen elämänvaiheen kynnyksellä, jossa te ajattelette pian minusta juuri päinvastoin. Olen elänyt pitempään, joten tiedän, että nimenomaan siksi on tärkeää, että olen paikalla. Tulee vielä monta kivikkoa, joissa rekeäni tarvitaan. Elämässä tulee päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin, kun kynnetään lohduttomuudessa. Oma aura on vielä jokaisella nuorella ihmisellä liian haurasta tekoa jaksamaan yksin. Sama pätee kaikissa ikävaiheissa nuoruuden jälkeen.      

Esikoiseni, 14-vuotias, sanot usein, että miksi sä taas katot mua tolleen. Niissä hetkissä katson sinua aina täynnä hämmästynyttä ihailua. Että sinusta on tullut tuollainen, noin mielettömän upea ja viisas. Mutta myös jotenkin uusi ja vieras, sellainen, johon olen kiinnostunut tutustumaan, mutta joka on jo kiirehtimässä pois läheltäni. Se hämmentää meistä kumpaakin. Pahinta siinä, etten olisi täällä enää huomenna, olisi se, etten olisi katsomassa teitä kumpaakaan hämmästyneesti ihaillen. Koska silloin te ette näkisi itseänne minun katseestani, joka kertoisi olennaisen rakkaudesta. Katseen. jolla toivoisin teidän katsovan tärkeimpiä ihmisiänne. Et ole minun. Olet silti rakkainta mitä on.