perjantai 27. marraskuuta 2015

Aluksi viimeiset sanani

Olen ihminen, joka on ajatellut aina paljon kuolemaa. En toisaalta usko, että se on kovinkaan erikoista. Monet ovat. Erikoista on enemminkin se, että monet eivät ole.

Lokakuussa päätimme kirjamessuvierailun kuuntelemalla, kun Miki Liukkonen lausui runonsa Elisbeth. Se on kirjoitettu hänen äidilleen, joka kuoli runoilijan ollessa 18-vuotias. Olimme uuvuksissa kahden pitkän messupäivän jälkeen ja edessä oli 520 kilometrin mittainen matka kotiin. Oma 12-vuotiaani nojasi minuun kuormalavoille rakennetussa katsomossa runoa kuunnellessamme. Tiesin, että molemmat tyttäreni ajattelivat samaa kuin minä. Mitä jos se olisin minä, jolle kirjoitettaisiin samanlainen runo. Vavahduttava ajatus. Vavahduttavan suuri onni olla yhdessä tässä juuri nyt.

Olen kertonut tyttärilleni jo vuosia sitten millaiset hautajaiset haluan. Me tiedetään kyllä, pitää juhlia iloisesti sitä, että kuolit ne sanovat aina samalla tavalla naureskellen. Ei kun pitää juhlia iloisesti sitä, että elin, totean aina samalla sentimentaalisella vakavuudella.

Kirjamessujen jälkeen olen alkanut ajatella asiaa uudelleen. Omien hautajaisten viettotoiveiden latominen tiskiin on itse asiassa tapa kertoa, mitä minä haluan teidän minusta ajattelevan. Nolottaa ymmärtää, kuinka narsistista olisikaan sanella sitä, miten minua pitää surra. Sen sijaan olen yllättänyt itseni jatkuvasti miettimästä sitä, mitä kaikkea haluaisin tyttärilleni vielä sanoa, jos nyt yllättäen kuolisin pois. Koska eihän sitä koskaan tiedä.  Vavahduttavan kauhea ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Huomaan ajattelevani asiaa pyykkiä viikatessani, ruokatunnilla töissä, kuunnellessani joka aamuista, päiväistä ja iltaista tappelua siitä kuka lainasi kenenkin vaatteita ilman lupaa, maiskutti syödessään ja hengitti ihan kiusallaan ärsyttävästi nukkumaan käydessään. Tyttäreni, mitä teille sanoisin nyt, jos en enää huomenna olisi tässä. Sitten sanon, että olkaa nyt helvetti sentään hiljaa, alakerrassa yritetään nukkua.

Juuri nyt ajattelen, että on vain yksi asia, jonka haluaisin teille sanoa. Rakastakaa. Kerroin esikoiselleni isänpäivää edeltävänä perjantaina, että olen nyt keksinyt tiivistelmän määrittelemään sitä, mitä rakkaus ihmisten välillä on: se on halua tutustua toiseen ihmiseen. Esikoinen suhtautui epäillen. Olin hänestä juuri siitä syystä suunnattoman ylpeä jälleen kerran. Mutta pysyn kannassani, toistaiseksi.     

Jos en olisi täällä enää huomenna, kolmen, viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä haluaisin, että tämän te muistaisitte.

Tyttäreni, rakkaani

Oikea rakkaus on halua tutustua ihmiseen. Olet ensimmäinen josta loppumaton urakka aloitetaan. Rakasta sinua. Rakasta kehoasi niin lujasti, ettei sitä kukaan muu tule koskaan muulla tavoin määrittelemään. Se on sinun fyysinen kotisi, palatsisi ja vankilasi, kohtele sitä uteliaalla lempeydellä. Sen reaktiot ovat kaikuja siitä, miten itseäsi kohtelet.

Rakastuminen on eriasia kuin rakastaminen. Rakastuminen on hulluuksista mielettömin, ihmisen syviin kerroksin rakennettu evolutiivinen kepponen, joka pitää sisällään suurimman onnen ja suurimman kärsimyksen. Se voi olla rakkauden alku tai se voi olla olematta sitä. Rakkaudeksi naamioituneena kulkee paljon muutakin, ja joskus naamioit ovat niin aidon näköisiä, että niitä on vaikea erottaa oikeasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu pelkoa, häpeää eikä vallankäyttöä. Se ei koskaan pienennä ihmistä. Oikea rakkaus ei kutista ketään, ei sanele eikä määrää ääriviivoja. Määrittele itse omat ääriviivasi. Anna niiden elää ja muuttua. Anna toiselle mahdollisuus samaan. Rakkaus ei lopu koskaan, kun se on rakennettu sinun itseesi. Sen varaan voi rakentaa, Ainoastaan sen varaan pitää rakentaa.

Pyörittelin myös ajatusta siitä, että haluaisin sanoa teille jotain toivosta, intohimosta ja uskosta. Siitä, miten niitä pitää väsymättä ruokkia ja kasvattaa. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei niitä loppujen lopuksi tarvitse erikseen mainita. Kun meissä elää rakkaus, meissä elää myös toivo, usko ja intohimo. Se jättää jälkensä kaikkeen mitä jätämme jälkeemme. Se auttaa jatkamaan silloinkin, kun jäljellä ei ole enää mitään muuta. Usko itseen, usko ihmiseen, toivo paremmasta ja intohimo tekemiseen. Rakkauden pakettiin on sisäänrakennettu ne kaikki.

Pelkkä ajatus siitä, mistä kaikesta elämässänne jäisin pois, jos huomenna en olisi täällä, tuntuu sietämättömältä. Koska rakkaus omaan lapseen on perusolemukseltaan samanlaista kuin rakkaus ylipäätään: halua tutustua toiseen ihmiseen. Haluan oppia tuntemaan teidät joka päivä. Huolimatta jatkuvasta tappelusta, sotkusta ja aamuäreydestä, olette uskomattomin aarre, jota olisin elämääni voinut toivoa. Tällä hetkellä olemme sen elämänvaiheen kynnyksellä, jossa te ajattelette pian minusta juuri päinvastoin. Olen elänyt pitempään, joten tiedän, että nimenomaan siksi on tärkeää, että olen paikalla. Tulee vielä monta kivikkoa, joissa rekeäni tarvitaan. Elämässä tulee päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin, kun kynnetään lohduttomuudessa. Oma aura on vielä jokaisella nuorella ihmisellä liian haurasta tekoa jaksamaan yksin. Sama pätee kaikissa ikävaiheissa nuoruuden jälkeen.      


Esikoiseni, 14-vuotias, sanot usein, että miksi sä taas katot mua tolleen. Niissä hetkissä katson sinua aina täynnä hämmästynyttä ihailua. Että sinusta on tullut tuollainen, noin mielettömän upea ja viisas. Mutta myös jotenkin uusi ja vieras, sellainen, johon olen kiinnostunut tutustumaan, mutta joka on jo kiirehtimässä pois läheltäni. Se hämmentää meistä kumpaakin. Pahinta siinä, etten olisi täällä enää huomenna, olisi se, etten olisi katsomassa teitä kumpaakaan hämmästyneesti ihaillen. Koska silloin te ette näkisi itseänne minun katseestani, joka kertoisi olennaisen rakkaudesta. Katseen. jolla toivoisin teidän katsovan tärkeimpiä ihmisiänne. Et ole minun. Olet silti rakkainta mitä on.


2 kommenttia:

  1. Koskettava kirjoitus, ja puhuttelee kovin allekirjoittanutta. Itsekin olen elämässäni ajatellut paljon kuolemaa. Kuten sanoit, siitä tuskin kannattaa olla huolissaan. Voi tietenkin olla, että kulttuurien välillä on eroja, ja itse tällaisena syrjäseutuisen työläisperheen kasvattina olen sille herkempi. Oli miten oli, kuolema antaa ihmiselle paljon vihjeitä siitä, millaisen elämän hänen tulisi elää. Minäkin löydän itseni usein kuvittelemasta, miten kaikki läheiseni kokooontuisivat puhumaan minusta hyvää minun jo täältä lähdettyäni. Siitä saa lohtua. Olen keskustellut tästä ihmisten kanssa, ja vastaavia ajatuksia tuntuu olevan muillakin.

    Mutta oli minulla asiaakin. Minusta tuntuu, että rakkaus on jotain, mikä mahdollistaa elämän ja vastustaa kuolemaa. Ihminen tuntuu kohtelevan itseään (ja muita) aikuisena siten, kuin hän on kokenut miten häntä on kohdeltu lapsuudessa. Minusta Martin Buber tiivistää tämän niin kauniilla tavalla dialogifilosofiassaan. Olenkin pohtinut, että ihminen omaksuu lapsena kaikkein lähimmiltä ja ympäristöstään "katseen", minkä läpi hän koko loppuelämänsä ajan tarkastelee niin sisäistä kuin ulkoistakin maailmaa. "Katse" ei tietenkään ole kiinteä, vaan se voi, luojan kiitos, elää.

    Tästä päästäänkin rakastamisen vaikeuteen. Aikuinen, jota lapsena "katsellaan" vähätellen tai mitätöiden, omaksuu sitä vastaavan identiteetin. Hänen on vaikea rakastaa itseään ja siten muita. Olen muistaakseni lukenut jostain, että rakkaudettomuudessa varttuvat lapset alkavat esimerkiksi herkästi fantasioida omaa kuolemaansa ikään kuin kostoksi rakkaudettomuutta ylläpitäville tahoille. Pitkässä juoksussa koko maailmasuhde voi näin vääristyä elämää tukahduttavaksi taakaksi. Voisin kuvitella, että esimerkiksi monien väkivaltarikollisten tai vaikka alkoholistien kokemusmaailmoissa on jotain tämänsuuntaista taustalla.

    Mutta miten voi oppia rakastamaan, jos ei koskaan ole kokenut olevansa rakastettu? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kaiken ihmisyyden ja elämän nimissä niin on uskottava. Rakkaus on sitä mitä elämäkin kaikessa mysteerisyydessään, eli se ei ole koskaan valmista. On siis mentävä yhä uudelleen lähelle ihmistä, ja tahdottava rakastaa. On vaalittava rakkaudellisia hetkiä, tekoja ja ajatuksia. Ehkä siten kuolemalle sukua olevasta kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos aivan loistavasta kommentista Tuomas!

      Nimenomaan näin, en ole koskaan ollut huolissaan siitä, että olen ajatellut kuolemaa niin paljon. Läheiset ehkä ajoittain enemmänkin. Tai sitten ne ovat vaan kyllästyneen keskustelemaan aiheesta, mikä sekin on ihan ymmärrettävää. Ajattelen, samoin kuin sinäkin, että kuolema antaa jollakin tapaa muodon elämällekin. Pitää ymmärtää kuolevansa ennen kuin osaa elää. Rajallisuuden hahmottaminen kirkastaa sitä, mitä aikansa rajoissa koettaa tavoitella.

      Ja tästä loistava leikkaus siihen, että minun mielestäni rakkautta olisi inhimillisesti katsoen tärkeintä tavoitella. Oma ymmärrykseni ihmisestä ja ihmisen kyvystä rakastaa rakentuu hyvin pitkälti samanlaiseen, monenlaisesta teoriaperinteestä ammentavaan dialogiseen malliin kuin sinukin. Uskon ihmiseen uskomattoman selviytymiskykyisenä ja joustavana, loputtoman kiinnostavana kompleksina, jonka kaunein ja perimmäisin tavoite on kyky rakastaa. Et arvaakaan kuinka paljon olen pohtinut samaa kuin sinäkin: miten rakentaa vailla rakkautta kasvaneelle ihmiselle rakastava katse omaa itseä kohtaan. Voiko jossain vaiheessa olla liian myöhäistä? Koska ilman kykyä suhtautua rakkaudella itseen, maailma on täynnä sadistista uhkaa, joka henkäisee huolella kyhätyt suojamuurit kasaan pikku tuulahduksella. Silloin katse maailmaa kohtaankin muuttuu sadistiseksi.

      Kyynisyys edustaa kuolemaa monellakin tapaa. Olen miettinyt, että jos päättäisin suhtautua ihmiseen niin, että jonkin rajan jälkeen rakkauden herättäminen ei ole enää mahdollista, joutuisin väistämättä antamaan kyynisyydelle periksi. Jollakin tapaa se monenkin eri tieteenalan parissa tutkitun tiedon varassa voisi olla viisastakin. Joitakin vaurioita on vain mahdotonta korjata. Olen kuitenkin miettinyt suhteeni tähän asetelmaan niin, että mieluummin uskon rakkauden mahdollisuuksiin loppuun asti. Pahinta mitä siinä voi tapahtua, on se, että olen väärässä. Se on siitä huolimatta parempi vaihtoehto kuin se, että järkevyyden nimissä tapan itsestäni osan ihmisyyttä. Kuolioilla kun on vielä tapana levitä.

      Poista