Olen ihminen, joka on ajatellut aina paljon kuolemaa. En
toisaalta usko, että se on kovinkaan erikoista. Monet ovat. Erikoista on
enemminkin se, että monet eivät ole.
Lokakuussa päätimme kirjamessuvierailun kuuntelemalla, kun
Miki Liukkonen lausui runonsa Elisbeth. Se on kirjoitettu hänen äidilleen, joka
kuoli runoilijan ollessa 18-vuotias. Olimme uuvuksissa kahden pitkän
messupäivän jälkeen ja edessä oli 520 kilometrin
mittainen matka kotiin. Oma 12-vuotiaani nojasi minuun kuormalavoille
rakennetussa katsomossa runoa kuunnellessamme. Tiesin, että molemmat tyttäreni
ajattelivat samaa kuin minä. Mitä jos se olisin minä, jolle kirjoitettaisiin
samanlainen runo. Vavahduttava ajatus. Vavahduttavan suuri onni olla yhdessä
tässä juuri nyt.
Olen kertonut tyttärilleni jo vuosia sitten millaiset
hautajaiset haluan. Me tiedetään kyllä, pitää juhlia iloisesti sitä, että
kuolit ne sanovat aina samalla tavalla naureskellen. Ei kun pitää juhlia
iloisesti sitä, että elin, totean aina samalla sentimentaalisella vakavuudella.
Kirjamessujen jälkeen olen alkanut ajatella asiaa uudelleen.
Omien hautajaisten viettotoiveiden latominen tiskiin on itse asiassa tapa
kertoa, mitä minä haluan teidän minusta ajattelevan. Nolottaa ymmärtää, kuinka
narsistista olisikaan sanella sitä, miten minua pitää surra. Sen sijaan olen
yllättänyt itseni jatkuvasti miettimästä sitä, mitä kaikkea haluaisin
tyttärilleni vielä sanoa, jos nyt yllättäen kuolisin pois. Koska eihän sitä
koskaan tiedä. Vavahduttavan kauhea
ajatus, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Huomaan ajattelevani asiaa pyykkiä viikatessani,
ruokatunnilla töissä, kuunnellessani joka aamuista, päiväistä ja iltaista
tappelua siitä kuka lainasi kenenkin vaatteita ilman lupaa, maiskutti
syödessään ja hengitti ihan kiusallaan ärsyttävästi nukkumaan käydessään.
Tyttäreni, mitä teille sanoisin nyt, jos en enää huomenna olisi tässä. Sitten
sanon, että olkaa nyt helvetti sentään hiljaa, alakerrassa yritetään nukkua.
Juuri nyt ajattelen, että on vain yksi asia, jonka haluaisin
teille sanoa. Rakastakaa. Kerroin esikoiselleni isänpäivää edeltävänä perjantaina, että olen
nyt keksinyt tiivistelmän määrittelemään sitä, mitä rakkaus ihmisten välillä
on: se on halua tutustua toiseen ihmiseen. Esikoinen suhtautui epäillen. Olin
hänestä juuri siitä syystä suunnattoman ylpeä jälleen kerran. Mutta pysyn
kannassani, toistaiseksi.
Jos en olisi täällä enää huomenna, kolmen, viiden, kymmenen
tai kahdenkymmenen vuoden päästä haluaisin, että tämän te muistaisitte.
Tyttäreni, rakkaani
Oikea rakkaus on halua tutustua ihmiseen. Olet ensimmäinen
josta loppumaton urakka aloitetaan. Rakasta sinua. Rakasta kehoasi niin
lujasti, ettei sitä kukaan muu tule koskaan muulla tavoin määrittelemään. Se on
sinun fyysinen kotisi, palatsisi ja vankilasi, kohtele sitä uteliaalla
lempeydellä. Sen reaktiot ovat kaikuja siitä, miten itseäsi kohtelet.
Rakastuminen on eriasia kuin rakastaminen. Rakastuminen on
hulluuksista mielettömin, ihmisen syviin kerroksin rakennettu evolutiivinen
kepponen, joka pitää sisällään suurimman onnen ja suurimman kärsimyksen. Se voi
olla rakkauden alku tai se voi olla olematta sitä. Rakkaudeksi naamioituneena
kulkee paljon muutakin, ja joskus naamioit ovat niin aidon näköisiä, että niitä
on vaikea erottaa oikeasta. Oikeaan rakkauteen ei kuulu pelkoa, häpeää eikä
vallankäyttöä. Se ei koskaan pienennä ihmistä. Oikea rakkaus ei kutista ketään,
ei sanele eikä määrää ääriviivoja. Määrittele itse omat ääriviivasi. Anna
niiden elää ja muuttua. Anna toiselle mahdollisuus samaan. Rakkaus ei lopu
koskaan, kun se on rakennettu sinun itseesi. Sen varaan voi rakentaa, Ainoastaan sen varaan pitää rakentaa.
Pyörittelin myös ajatusta siitä, että haluaisin sanoa teille
jotain toivosta, intohimosta ja uskosta. Siitä, miten niitä pitää väsymättä
ruokkia ja kasvattaa. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei niitä
loppujen lopuksi tarvitse erikseen mainita. Kun meissä elää rakkaus, meissä
elää myös toivo, usko ja intohimo. Se jättää jälkensä kaikkeen mitä jätämme
jälkeemme. Se auttaa jatkamaan silloinkin, kun jäljellä ei ole enää mitään
muuta. Usko itseen, usko ihmiseen, toivo paremmasta ja intohimo tekemiseen.
Rakkauden pakettiin on sisäänrakennettu ne kaikki.
Pelkkä ajatus siitä, mistä kaikesta elämässänne jäisin pois,
jos huomenna en olisi täällä, tuntuu sietämättömältä. Koska rakkaus omaan
lapseen on perusolemukseltaan samanlaista kuin rakkaus ylipäätään: halua
tutustua toiseen ihmiseen. Haluan oppia tuntemaan teidät joka päivä. Huolimatta jatkuvasta tappelusta, sotkusta ja aamuäreydestä, olette
uskomattomin aarre, jota olisin elämääni voinut toivoa. Tällä hetkellä olemme
sen elämänvaiheen kynnyksellä, jossa te ajattelette pian minusta juuri
päinvastoin. Olen elänyt pitempään, joten tiedän, että nimenomaan siksi on
tärkeää, että olen paikalla. Tulee vielä monta kivikkoa, joissa rekeäni
tarvitaan. Elämässä tulee päiviä, viikkoja, kuukausia ja joskus jopa vuosiakin,
kun kynnetään lohduttomuudessa. Oma aura on vielä jokaisella nuorella ihmisellä
liian haurasta tekoa jaksamaan yksin. Sama pätee kaikissa ikävaiheissa nuoruuden
jälkeen.
Esikoiseni, 14-vuotias, sanot usein, että miksi sä taas
katot mua tolleen. Niissä hetkissä katson sinua aina täynnä hämmästynyttä
ihailua. Että sinusta on tullut tuollainen, noin mielettömän upea ja viisas.
Mutta myös jotenkin uusi ja vieras, sellainen, johon olen kiinnostunut
tutustumaan, mutta joka on jo kiirehtimässä pois läheltäni. Se hämmentää meistä
kumpaakin. Pahinta siinä, etten olisi täällä enää huomenna, olisi se, etten
olisi katsomassa teitä kumpaakaan hämmästyneesti ihaillen. Koska silloin te
ette näkisi itseänne minun katseestani, joka kertoisi olennaisen rakkaudesta.
Katseen. jolla toivoisin teidän katsovan tärkeimpiä ihmisiänne. Et ole minun.
Olet silti rakkainta mitä on.
Koskettava kirjoitus, ja puhuttelee kovin allekirjoittanutta. Itsekin olen elämässäni ajatellut paljon kuolemaa. Kuten sanoit, siitä tuskin kannattaa olla huolissaan. Voi tietenkin olla, että kulttuurien välillä on eroja, ja itse tällaisena syrjäseutuisen työläisperheen kasvattina olen sille herkempi. Oli miten oli, kuolema antaa ihmiselle paljon vihjeitä siitä, millaisen elämän hänen tulisi elää. Minäkin löydän itseni usein kuvittelemasta, miten kaikki läheiseni kokooontuisivat puhumaan minusta hyvää minun jo täältä lähdettyäni. Siitä saa lohtua. Olen keskustellut tästä ihmisten kanssa, ja vastaavia ajatuksia tuntuu olevan muillakin.
VastaaPoistaMutta oli minulla asiaakin. Minusta tuntuu, että rakkaus on jotain, mikä mahdollistaa elämän ja vastustaa kuolemaa. Ihminen tuntuu kohtelevan itseään (ja muita) aikuisena siten, kuin hän on kokenut miten häntä on kohdeltu lapsuudessa. Minusta Martin Buber tiivistää tämän niin kauniilla tavalla dialogifilosofiassaan. Olenkin pohtinut, että ihminen omaksuu lapsena kaikkein lähimmiltä ja ympäristöstään "katseen", minkä läpi hän koko loppuelämänsä ajan tarkastelee niin sisäistä kuin ulkoistakin maailmaa. "Katse" ei tietenkään ole kiinteä, vaan se voi, luojan kiitos, elää.
Tästä päästäänkin rakastamisen vaikeuteen. Aikuinen, jota lapsena "katsellaan" vähätellen tai mitätöiden, omaksuu sitä vastaavan identiteetin. Hänen on vaikea rakastaa itseään ja siten muita. Olen muistaakseni lukenut jostain, että rakkaudettomuudessa varttuvat lapset alkavat esimerkiksi herkästi fantasioida omaa kuolemaansa ikään kuin kostoksi rakkaudettomuutta ylläpitäville tahoille. Pitkässä juoksussa koko maailmasuhde voi näin vääristyä elämää tukahduttavaksi taakaksi. Voisin kuvitella, että esimerkiksi monien väkivaltarikollisten tai vaikka alkoholistien kokemusmaailmoissa on jotain tämänsuuntaista taustalla.
Mutta miten voi oppia rakastamaan, jos ei koskaan ole kokenut olevansa rakastettu? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kaiken ihmisyyden ja elämän nimissä niin on uskottava. Rakkaus on sitä mitä elämäkin kaikessa mysteerisyydessään, eli se ei ole koskaan valmista. On siis mentävä yhä uudelleen lähelle ihmistä, ja tahdottava rakastaa. On vaalittava rakkaudellisia hetkiä, tekoja ja ajatuksia. Ehkä siten kuolemalle sukua olevasta kyynisyydestä on mahdollista päästä eroon.
Kiitos aivan loistavasta kommentista Tuomas!
PoistaNimenomaan näin, en ole koskaan ollut huolissaan siitä, että olen ajatellut kuolemaa niin paljon. Läheiset ehkä ajoittain enemmänkin. Tai sitten ne ovat vaan kyllästyneen keskustelemaan aiheesta, mikä sekin on ihan ymmärrettävää. Ajattelen, samoin kuin sinäkin, että kuolema antaa jollakin tapaa muodon elämällekin. Pitää ymmärtää kuolevansa ennen kuin osaa elää. Rajallisuuden hahmottaminen kirkastaa sitä, mitä aikansa rajoissa koettaa tavoitella.
Ja tästä loistava leikkaus siihen, että minun mielestäni rakkautta olisi inhimillisesti katsoen tärkeintä tavoitella. Oma ymmärrykseni ihmisestä ja ihmisen kyvystä rakastaa rakentuu hyvin pitkälti samanlaiseen, monenlaisesta teoriaperinteestä ammentavaan dialogiseen malliin kuin sinukin. Uskon ihmiseen uskomattoman selviytymiskykyisenä ja joustavana, loputtoman kiinnostavana kompleksina, jonka kaunein ja perimmäisin tavoite on kyky rakastaa. Et arvaakaan kuinka paljon olen pohtinut samaa kuin sinäkin: miten rakentaa vailla rakkautta kasvaneelle ihmiselle rakastava katse omaa itseä kohtaan. Voiko jossain vaiheessa olla liian myöhäistä? Koska ilman kykyä suhtautua rakkaudella itseen, maailma on täynnä sadistista uhkaa, joka henkäisee huolella kyhätyt suojamuurit kasaan pikku tuulahduksella. Silloin katse maailmaa kohtaankin muuttuu sadistiseksi.
Kyynisyys edustaa kuolemaa monellakin tapaa. Olen miettinyt, että jos päättäisin suhtautua ihmiseen niin, että jonkin rajan jälkeen rakkauden herättäminen ei ole enää mahdollista, joutuisin väistämättä antamaan kyynisyydelle periksi. Jollakin tapaa se monenkin eri tieteenalan parissa tutkitun tiedon varassa voisi olla viisastakin. Joitakin vaurioita on vain mahdotonta korjata. Olen kuitenkin miettinyt suhteeni tähän asetelmaan niin, että mieluummin uskon rakkauden mahdollisuuksiin loppuun asti. Pahinta mitä siinä voi tapahtua, on se, että olen väärässä. Se on siitä huolimatta parempi vaihtoehto kuin se, että järkevyyden nimissä tapan itsestäni osan ihmisyyttä. Kuolioilla kun on vielä tapana levitä.