Tilapäismajoituksia

Tänään tulee kuluneeksi viisi vuotta ja 15 päivää siitä, kun kohtasin yhden tähänastisen elämäni suurimmista menetyksistä. Ensimmäinen lapsuudenkotini, suvun yhdessäolon keskuspaikka tuhoutui tulipalossa marraskuisena perjantai-iltana. Veljeni totesi tuolloin, että taloakin voi surra kuin ihmisen kuolemaa.

Olen kuluneen vuoden aikana ajatellut paljon kodin olemusta. Sen oletetun pysyvyyden ja väistämättömän tilapäisyyden ristiriitaa. Aion kirjoittaa tästä myöhemmin lisää. Rämeelästä olen kirjoittanut jo. Alla oleva kolumni julkaistiin paikallislehdessämme vuosi tulipalon jälkeen.


Tulen viemää

Siitä tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi, kun sanomalehti Karjalaisen nettilehden etusivulle ilmestyi klo 19.50 uutinen otsikolla “Rintamamiestalo tuhoutui tulipalossa Valtimolla“. Meidän Rämeelä, suvun sydän.

Traumatyöskentelyn perusteita opiskellessa tehtiin luentojen aikana itsekin hoitomenetelmänä käytettävää turvapaikkaharjoitusta, jossa mennään ajatuksissa johonkin hyvään ja turvalliseen paikkaan. Minä menin aina Rämeelään, pirtin pöydän ääreen siihen paikkaan, mistä voi nähdä melkein kaikki tuvassa olijat. Olen istunut siinä 9-vuotiaana, vasta raollaan olevan aurinkoisen kesäpäivän aamuna syömässä mummon keittämää riisivelliä. Äkäisenä teininä murjottamassa sitä, kun tädit pakottivat tiskaamaan. Tuoreena äitinä vauvan tuhistessa uniaan kaulakuoppaani. Juhannusaamuna kuuden jälkeen orastavan päänsäryn kanssa vasta menossa nukkumaan, kun päivä jo herää. Ja aina ollut hyvä ja turvallinen olla.

Rämeelä oli minun ensimmäinen kotini, ja kolmen sukupolven koti ennen sitä. Se rakennettiin vuonna  1930  palaneen päärakennuksen tilalle. Silloin tulipalossa kuoli kaksi ihmistä, moni loukkaantui ja oma ukkina kantoi koko loppu elämänsä tulipalon muistoa pahoina paloarpina kasvoissaan. Ukin ja mummon jäätyä eläkkeelle Rämeelästä tuli kesäkoti. Yhdessäolon keskus, jossa sukupolvet toisensa perään imivät itseensä sen itsestään selvän yhteenkuuluvuuden lämmön. Silloinkin kun siellä joskus oli yksin, ei jotenkin kuitenkaan ollut. Oman suvun historia oli aina monissa kerroksissaan läsnä kuin lämmin halaus.  

 Vuosi sitten olimme kaikkien sisarusteni kanssa siskoni luona Joensuussa valmiina juhlimaan seuraavana päivänä 8-vuotta täyttävää kummipoikaani Nuuttia. Kun aamuyöllä kömmin pää itkusta painavana nukkumaan, laitoin silmät kiinni ja kävin kaikissa Rämeelän huoneissa. Viivyin pirtissä pitkään, istuin penkille ikkunan eteen, otin kaapista punaiset muovilautaset ja keltaiset kahvimukit. Kävelin sinapinväriset rappuset ylös ja tuijotin halkeilevia kattolevyjä yläkerran hetekalla niin kuin lukemattomina kesäöinä aikaisemmin. Ja kun tajusin, että en enää yhtenäkään kesäaamuna heräisi siinä huoneessa alakerrasta kuuluvaan lasten mekkalointiin ja ulko-oven kumahtavaan ääneen, suru tuli niin hurjana, että siihen oli hukkua. Laitoin oven kiinni, enkä uskaltanut enää palata. 

 “Kaikki omaisuus ja rakenteet ovat tuhoutuneet” kertoi päivystävä palomestari sanomalehti Karjalaiselle vuosi sitten hieman puoli yhdeksän jälkeen illalla. Vasta tätä kirjoittaessani avasin Rämeelän oven uudestaan. Muistan kaiken huikean elävästi: tuoksut ja kolahdukset, pitkän penkin oksankolot, ruokahuoneen oven narinan, lasten ruttuun juoksemat räsymatot, kuistilla kuivuvat saunapyyhkeet. Edelleen minua itkettää. Mutta edelleen minä olen siellä turvassa. Päivystävä palomestari ei mitenkään voinut tietää, että on olemassa taloja, joiden sisältämä omaisuus ja rakenteet eivät koskaan voi oikeasti tuhoutua. Ne talot on rakennettu ihmisten sydämiin.   





Ukki ja minä Rämeelän pirtissä syksyllä 1976

Omat tyttäreni samassa pirtissä, saman ukin kanssa elokussa 2003