Kotona tänään

Kuopukseni antoi eilen palautetta, että aika säälittävä esitys, kun sun blogissa on vasta kaksi tekstiä. Niin on, myönnetään. Kirjoittamiselle ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa viimeisten viikkojen aikana. Ja myönnettäköön, että katsoin myös Star Wars- elokuvia tv:stä. Säälittävää sekin, että nukahdin kesken joka kerta.

Lupasin kirjoittaa ajatuksiani kodista. Edellisessä tekstissä kerroin elämäni ensimmäisen rakkaan talon menetyksestä. Tämä kertoo sen seuraavan.

Talo oli ensimmäinen oma. Sitä mentiin ensimmäisen kerran katsomaan kaksi viikkoa häiden jälkeen isänpäivänä 2003. Äitini lähti mukaan ja pienet tyttäremme, toinen 2-vuotias ja toinen viiden kuukauden ikäinen, jäivät minun ukkini kanssa päiväunille kotiin.

100-vuotias puutalo tuntui kodilta välittömästi. Se oli 90-luvulla tehdyllä remontilla raiskattu muovilla ja keittiönkaapeilla, joissa rumuus ruumiillistui, mutta heti taloon astuessani minuun valui välitön varmuus siitä, että täällä haluan asua. Tuolloin tuore, nykyisin ex-aviomieheni ei ollut ollenkaan niin varma.

Muutimme joulun jälkeen vuonna 2003. Äiti ompeli entisten asukkaiden jättämään valtavaan sohvaan uuden valkoisen irtopäällisen ja vihreästä kankaasta melkein kolme metriä pitkät verhot olohuoneen ikkunoihin.  Uutena vuotena pidettiin tupaantulijaiset.

Asuimme talossa viisi vuotta ennen kuin aloimme remontoida sitä. Jälkeenpäin ajatellen ne vuodet olivat onnellisimmat jotka siinä talossa asuttiin. Talo oli avara, huikea huonekorkeus ja keskellä taloa seisoessa ikkunoista näki kaikkiin ilmansuuntiin. Kun olin saanut pienet tyttöni nukkumaan, muistan usein kävelleeni iltaisin läpi hiljaisen talon. Rintalastan takana pakotti ylpeä onni siitä, että sain asua juuri siellä.  Huolimatta ankeista muovimatoista ja läikikkäästä halltex-katosta, se oli koti.  Talolla oli historia ja hengitin osaani siitä.     

Ostin taloon mummon perintörahoilla pitkän ruokapöydän. Se oli todeksi tullut unelma: pitkä pöytä, jonka ympärille suku ja ystävät kokoontuisivat. 11 talossa asutun vuoden aikana unelma tuli todeksi monta kertaa. Monina niistää hetkistä muistan ajatelleeni, että tältä tuntuu olla elämästä kylläinen.

Remontilla alettiin kuoria esiin sitä taloa, joka se olemukseltaan oli. Paljastettiin puulattiat ja hirsipinnat, purettiin monta paikkaa perustuksiaan myöten. Lapioin keittiön lattian multiaisia, tyhjensin rossipohjaa, puhdistin hirsiseiniä, maalasin kattoja, seiniä, ikkunanpokia. Nekin uudet puuvalmisteiset väliovet, joista isäni leukaili minun onnistuneen tekemään vanhan näköiset ihan vahingossa. Remonttitiiminä olimme tehokas: mies paneloi ja minä maalasin perästä samaa tahtia. Talon perusolemuksen paljastuessa sama kävi kuitenkin myös remontoijille. Tyttäreni kirjoitti omassa hienossa blogikirjoituksessaan, että avioero on yleensä pitkään harkittu, välttämätön ja kipeä päätös. Voisin lisätä, että se on myös menettämisen moniosainen kurssikokonaisuus.

Viimeisenä keväänä talossa asuessani tehtiin kattoremonttia. En osallistunut siihen enää. En pystynyt. Kun rakkaastaan tietää joutuvansa luopumaan, siteitä alkaa irrotella sen sijaan, että vetäisi niitä tiukemmalle. Rakkaansa sureminen on tarpeeksi raskasta muutenkin.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger- joka kuoli puoli vuotta ennen syntymääni ja jonka yhteydet kansallissosialismiin tuntuvat hyvin luotaantyöntäviltä, mutta ihmisen olemiseen liittyvät teoriat mielenkiintoisilta- puhuu asumisen, kodin rakentamisen neliyhteydestä. Tiivistetysti se pitää sisällään ajatuksen kodista paikkana, jossa kuolevaiset elävät juurevassa yhteydessä omaan historiaansa, ympäristöön, taivaaseen ja maahan. Keskeisin elementti kodissa on kuitenkin yhdessäolo. Kohtaaminen. Ilman sitä koti on vain asunto.  

Oli hassua miten vieraaksi oma talo muuttui hetkessä, kun se ei enää ollut oma koti. Talo jonka jokaisen yksityiskohdan muistaa: pikkuvessan hiusväritahrat paneleissa, takan vieressä irrallaan olevan lattialista, joka joka kerta imuroidessa kolahti paikoiltaan, valumajäljen ikkunankarmissa.  Minun jälkiäni, mutta eivät minun enää.     

Uusi koti löytyi hyvin samalla tavalla kuin vanhakin, kummallisen vankkumattomalla varmuudella siitä, että tässä se on. Minun paikkani. Keittiöremonttia tehtiin reilun viikon päästä muutosta oman lapsuuden perheen voimin käytännössä yhdessä viikonlopussa. Kun puoli kahden aikaan aamuyöllä ruuvailimme veljen, siskon ja siskon miehen kanssa saranoita paikoilleen, erotin väsymyksen ja valtameren voimalla myllertävien tunteiden seasta saman tunteen, kuin niin montaa kertaa pitkän pöydän äärellä iloisessa seurueessa. Olin elämästä kylläinen. Ja kiitollisuudesta sanaton.

Asunnot muuttuvat kodeiksi kun ne rakentaa itselleen. Heidegger on asumisen neliyhteyden pohdinnassaan samaa mieltä.  Olen miettinyt, onko kotona oleminen, kotiutuminen kuitenkin enemmän taito kuin olosuhde. Heidegger puhuu kaupungistuneen yhteiskunnan asumiskoneista, jotka vieraannuttavat ihmisen neliyhteyden merkityksistä. Voiko ihmisen kyky olla kotona kuitenkin ollakin jotakin mikä rakentuu ihmiseen matkan varrella? Sanotaan, että koti on siellä missä sydän on. Entäs jos kodissa onkin kyse siitä, osaako tuoda sinne oman sydämensä mukanaan?  Mitä kaikkea tarvitaan, että sellainen taito ihmiseen rakentuu?  

Olen kotona nyt. Olen oppinut ajamaan auton 60-luvulla rakennettuun ahtaaseen autokatokseen ja siihen, että ison pihan tilalla on pieni parveke. Sen ruosteiselle hetekalle rakennetussa kesäsohvassa voi hyvin nukkua koko elokuisen yön. Olen tapetoinut ja maalannut. Vessan oven sisustusratkaisusta eräs vieras totesi, että se näyttää ihan 14-vuotiaan aivoitukselta. Olen samaa mieltä ja juuri siksi siihen ihan pirun tyytyväinen.  Olen pyytänyt apua lukuisiin erinäisiin puuhiin, joista en olisi yksin kotia rakentaessani selvinnyt ja saanut sitä. Tärkein kodin elementti tulee sen mukana: yhdessäolo. Jokainen minua auttanut on jättänyt osan itseään kotiini.

Menettämisen keskipitkän kurssin oppimäärän suoritettuani, minuun on kuitenkin muuttanut myös ohittamaton ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. Se voisi olla ansa luisua myös välinpitämättömyyden pelottavana ammottavaan kitaan. Miksi vaivautua rakentamaan mitään, kun sen kuitenkin lopulta menettää? Ansasta pelastaa yksi väkevä voima: ne rakkaat ihmiset. Yhdessäolo. Se teroittaa myös ymmärtämään, mitä tavoitella. Hienojen puitteiden alttarille en suostu uhraamaan pelastusrenkaastani palastakaan.