Kuopukseni antoi eilen palautetta, että aika säälittävä esitys,
kun sun blogissa on vasta kaksi tekstiä. Niin on, myönnetään. Kirjoittamiselle
ei kerta kaikkiaan ole ollut aikaa viimeisten viikkojen aikana. Ja
myönnettäköön, että katsoin myös Star Wars- elokuvia tv:stä. Säälittävää sekin,
että nukahdin kesken joka kerta.
Lupasin kirjoittaa ajatuksiani kodista. Edellisessä tekstissä
kerroin elämäni ensimmäisen rakkaan talon menetyksestä. Tämä kertoo sen
seuraavan.
Talo oli ensimmäinen oma. Sitä mentiin ensimmäisen kerran
katsomaan kaksi viikkoa häiden jälkeen isänpäivänä 2003. Äitini lähti mukaan ja
pienet tyttäremme, toinen 2-vuotias ja toinen viiden kuukauden ikäinen, jäivät
minun ukkini kanssa päiväunille kotiin.
100-vuotias puutalo tuntui kodilta välittömästi. Se oli 90-luvulla
tehdyllä remontilla raiskattu muovilla ja keittiönkaapeilla, joissa rumuus
ruumiillistui, mutta heti taloon astuessani minuun valui välitön varmuus siitä,
että täällä haluan asua. Tuolloin tuore, nykyisin ex-aviomieheni ei ollut
ollenkaan niin varma.
Muutimme joulun jälkeen vuonna 2003. Äiti ompeli entisten
asukkaiden jättämään valtavaan sohvaan uuden valkoisen irtopäällisen ja
vihreästä kankaasta melkein kolme metriä pitkät verhot olohuoneen
ikkunoihin. Uutena vuotena pidettiin tupaantulijaiset.
Asuimme talossa viisi vuotta ennen kuin aloimme remontoida sitä.
Jälkeenpäin ajatellen ne vuodet olivat onnellisimmat jotka siinä talossa
asuttiin. Talo oli avara, huikea huonekorkeus ja keskellä taloa seisoessa
ikkunoista näki kaikkiin ilmansuuntiin. Kun olin saanut pienet tyttöni
nukkumaan, muistan usein kävelleeni iltaisin läpi hiljaisen talon. Rintalastan
takana pakotti ylpeä onni siitä, että sain asua juuri siellä. Huolimatta
ankeista muovimatoista ja läikikkäästä halltex-katosta, se oli koti.
Talolla oli historia ja hengitin osaani siitä.
Ostin taloon mummon perintörahoilla pitkän ruokapöydän. Se oli
todeksi tullut unelma: pitkä pöytä, jonka ympärille suku ja ystävät
kokoontuisivat. 11 talossa asutun vuoden aikana unelma tuli todeksi monta
kertaa. Monina niistää hetkistä muistan ajatelleeni, että tältä tuntuu olla
elämästä kylläinen.
Remontilla alettiin kuoria esiin sitä taloa, joka se olemukseltaan
oli. Paljastettiin puulattiat ja hirsipinnat, purettiin monta paikkaa
perustuksiaan myöten. Lapioin keittiön lattian multiaisia, tyhjensin rossipohjaa,
puhdistin hirsiseiniä, maalasin kattoja, seiniä, ikkunanpokia. Nekin uudet
puuvalmisteiset väliovet, joista isäni leukaili minun onnistuneen tekemään
vanhan näköiset ihan vahingossa. Remonttitiiminä olimme tehokas: mies paneloi
ja minä maalasin perästä samaa tahtia. Talon perusolemuksen paljastuessa sama
kävi kuitenkin myös remontoijille. Tyttäreni kirjoitti omassa hienossa
blogikirjoituksessaan, että avioero on yleensä pitkään harkittu, välttämätön ja
kipeä päätös. Voisin lisätä, että se on myös menettämisen moniosainen
kurssikokonaisuus.
Viimeisenä keväänä talossa asuessani tehtiin kattoremonttia. En
osallistunut siihen enää. En pystynyt. Kun rakkaastaan tietää joutuvansa
luopumaan, siteitä alkaa irrotella sen sijaan, että vetäisi niitä tiukemmalle.
Rakkaansa sureminen on tarpeeksi raskasta muutenkin.
Saksalainen filosofi Martin Heidegger- joka kuoli puoli vuotta
ennen syntymääni ja jonka yhteydet kansallissosialismiin tuntuvat hyvin
luotaantyöntäviltä, mutta ihmisen olemiseen liittyvät teoriat mielenkiintoisilta-
puhuu asumisen, kodin rakentamisen neliyhteydestä. Tiivistetysti se pitää
sisällään ajatuksen kodista paikkana, jossa kuolevaiset elävät juurevassa
yhteydessä omaan historiaansa, ympäristöön, taivaaseen ja maahan. Keskeisin
elementti kodissa on kuitenkin yhdessäolo. Kohtaaminen. Ilman sitä koti on vain
asunto.
Oli hassua miten vieraaksi oma talo muuttui hetkessä, kun se ei
enää ollut oma koti. Talo jonka jokaisen yksityiskohdan muistaa: pikkuvessan
hiusväritahrat paneleissa, takan vieressä irrallaan olevan lattialista, joka
joka kerta imuroidessa kolahti paikoiltaan, valumajäljen ikkunankarmissa. Minun jälkiäni, mutta eivät minun enää.
Uusi koti löytyi hyvin samalla tavalla kuin vanhakin, kummallisen
vankkumattomalla varmuudella siitä, että tässä se on. Minun paikkani.
Keittiöremonttia tehtiin reilun viikon päästä muutosta oman lapsuuden perheen
voimin käytännössä yhdessä viikonlopussa. Kun puoli kahden aikaan aamuyöllä
ruuvailimme veljen, siskon ja siskon miehen kanssa saranoita paikoilleen,
erotin väsymyksen ja valtameren voimalla myllertävien tunteiden seasta saman
tunteen, kuin niin montaa kertaa pitkän pöydän äärellä iloisessa seurueessa.
Olin elämästä kylläinen. Ja kiitollisuudesta sanaton.
Asunnot muuttuvat kodeiksi kun ne rakentaa itselleen. Heidegger on
asumisen neliyhteyden pohdinnassaan samaa mieltä. Olen miettinyt, onko kotona oleminen,
kotiutuminen kuitenkin enemmän taito kuin olosuhde. Heidegger puhuu kaupungistuneen
yhteiskunnan asumiskoneista, jotka vieraannuttavat ihmisen neliyhteyden
merkityksistä. Voiko ihmisen kyky olla kotona kuitenkin ollakin jotakin mikä
rakentuu ihmiseen matkan varrella? Sanotaan, että koti on siellä missä sydän on.
Entäs jos kodissa onkin kyse siitä, osaako tuoda sinne oman sydämensä mukanaan?
Mitä kaikkea tarvitaan, että sellainen
taito ihmiseen rakentuu?
Olen kotona nyt. Olen oppinut ajamaan auton 60-luvulla
rakennettuun ahtaaseen autokatokseen ja siihen, että ison pihan tilalla on
pieni parveke. Sen ruosteiselle hetekalle rakennetussa kesäsohvassa voi hyvin
nukkua koko elokuisen yön. Olen tapetoinut ja maalannut. Vessan oven
sisustusratkaisusta eräs vieras totesi, että se näyttää ihan 14-vuotiaan
aivoitukselta. Olen samaa mieltä ja juuri siksi siihen ihan pirun
tyytyväinen. Olen pyytänyt apua lukuisiin
erinäisiin puuhiin, joista en olisi yksin kotia rakentaessani selvinnyt ja
saanut sitä. Tärkein kodin elementti tulee sen mukana: yhdessäolo. Jokainen
minua auttanut on jättänyt osan itseään kotiini.
Menettämisen keskipitkän kurssin oppimäärän suoritettuani, minuun
on kuitenkin muuttanut myös ohittamaton ymmärrys kaiken väliaikaisuudesta. Se
voisi olla ansa luisua myös välinpitämättömyyden pelottavana ammottavaan kitaan.
Miksi vaivautua rakentamaan mitään, kun sen kuitenkin lopulta menettää? Ansasta
pelastaa yksi väkevä voima: ne rakkaat ihmiset. Yhdessäolo. Se teroittaa myös
ymmärtämään, mitä tavoitella. Hienojen puitteiden alttarille en suostu
uhraamaan pelastusrenkaastani palastakaan.