Tällä viikolla vietetään Mielenterveysviikkoa. Sen teemana on tänä vuonna "Oletko sinut?" erilaisuuden kanssa. Kun kampanjan tavoitteena on vähentää mielenterveyden ongelmiin liittyvää stigmaa, näkisin, että oikeampi kysymys olisi, oletko sinut samanlaisuuden kanssa.
Teen töitä pienen kaupungin mielenterveysyksikössä. 17 vuoden aikana kertynyt työkokemus on antanut mahdollisuuden jatkuvaan kasvuun, ajanut opiskelemaan lisää ja muuttanut käsitystäni ihmisestä perustavanlaatuisella tavalla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan päivittäin uppoutua mysteereistä suurimpaan: ihmisen äärelle.
Kärsimys kuuluu ihmiselämään erottamattomana osana. Ihmiseksi kasvaminen on jo itsessään kivulias projekti. Mielenterveys on olemuksellisesti hyvin samanlainen työmaa, se kasvaa ihmiseen ja ihmisessä summana koetusta elämästä. Hyvän mielenterveyden perustana on joustavaksi rakentunut mieli, jolla on käytössään paljon erilaisia keinoja käsitellä elämään kuuluvaa kärsimystä.
Mielenterveyden horjumiseen liittyvä stigma elää ja hengittää keskellämme, vaikka sen poistamisessa on aktiivisen työn ansioista edistytty. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii viime syksynä Ylen nuorille kohdistama Sekaisin- kampanja, jossa mielenterveyden ongelmia tehtiin näkyviksi ja nostettiin keskusteluun. Näkyväksi tuli myös kuulevien korvien valtava tarve, kun foorumi koki yhteydenottojen vyöryn hyvin lyhyessä ajassa.
Erikoista stigman sinnikkyydessä on myös se, että mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä. Kansantautiimme masennukseen sairastuu THL:n arvion mukaan joka viidennes suomalainen ja yli puolella sairaus uusiutuu. On lähes mahdotonta suoriutua elämästä ilman, että joutuu jollain tavalla kohtaamaan mielenterveyden järkkymisestä johtuvaa kärsimystä joko omana tai läheisen kokemana.
Omassa työssäni suurin etuoikeus on kohdata ihmisiä, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita ottaakseen askeleen kohti itseään. Koska se henkilö, jonka minun ja kollegojeni lisäksi joutuu vastaanotolla kohtaamaan, on se, joka peilistä katsoo. Yhteistä meille ihmisille on, että se on usein kaikista työläintä. Ehdottomasti parasta työssäni on se, että olen saanut kohdata suuren määrän hengästyttävän hienoja ihmisiä.
Kärsimyksen kohtaaminen on kuitenkin myös ajoittain hyvin raskasta. Vaikeinta on oma avuttomuus tilanteissa, joissa on hyvin vähän tilaa tai resursseja työskennellä mielen sisäisten prosessien kanssa, kun kaikki kohtaamani ihmisen energia kuluu yritykseen säilyä hengissä vallitsevassa elämäntilanteessa. Terapeuttisen työskentelyn onnistuminen edellyttää niin riittävää sisäistä jäsentyneisyyttä kuin ulkoisten olosuhteiden turvallisuutta.
Mielenterveyspalveluiden riittävyyden ja erityisesti niiden laadukkuuden turvaaminen on mielestäni ihmisoikeuskysymys. Jos halutaan puhua talouskielellä, se on myös kansantaloudellisesti tärkeää, sillä oikea-aikaisen avun saaminen on merkittävässä roolissa mielenterveyden ongelmien ennusteen suhteen.
Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että mielenterveyttä rakennetaan ensisijaisesti aivan muualla kuin psykiatrisissa palveluissa. Sitä rakennetaan perheissä, varhaiskasvatuksessa, koulussa, työelämässä, lastensuojelussa ja sosiaalityössä. Läpileikkaavasti kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Siksi olen lähes kauhusta lamaantuneena seurannut hallituksen amputaatiopolitiikaa, jossa raaja kerrallaan sahataan matalammalta ponnistavien kansalaisten ulottumattomiin ne oksat, joiden varaan suomalaisten terveys ja hyvinvointi on rakennettu. Hallitus on leikannut tai sopinut leikattavaksi kansaneläkkeitä, työttömyysturvaa, opintotukea, asumistukea, lapsilisiä, vanhuspalveluita, varhaiskasvatusta ja koulutusta. Tämän kääntöpuolena hallituksen linjaukset ovat suurituloisille suopeita, voittajia ovat yli 7000 euroa kuukaudessa ansaitsevat kansalaiset.
Päättäjät puhuvat välttämättömistä toimenpiteistä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ne ovat lihaksi tulevaa uusliberalistista poliittista ideologiaa. Vaihtoehtoja on, jos niitä uskalletaan ja ennen kaikkea halutaan etsiä, kuten Juho Saari kolumnissaan toteaa. Kysymys on vain siitä, kenen ja mistä intresseistä yhteiskuntaa lähdetään rakentamaan. Jos sitä lähdetään rakentamaan vain ja ainoastaan (yksittäisille toimijoille kasautuvan mahdollisimman suuren) taloudellisen hyödyn intresseistä, seuraukset ovat pelottavia.
Kaikessa moniulotteisuudessamme me ihmiset nimittäin kuitenkin olemme siinä mielessä yksinkertaisia, että kyetäksemme tavoittamaan mahdollisimman suuren inhimillisen potentiaalin tarvitsemme ensisijaisesti vain yhden asian. Kyvyn luottaa. Se luo pohjan niin yksilön mielenterveydelle, kuin yhteiskuntarauhallekin. Eriytynyt, polarisoitunut yhteiskunta synnyttää empatiakuilun, jossa toisten kärsimys voidaan nähdä luonnollisena ja siten oikeuttaa. Olosuhteissa, joissa huono-osaisuus ymmärretään omana valintana, luottamuksen luominen suhteessa ympäröivään maailmaan muuttuu mahdottomaksi riippumatta siitä, kummalla puolella kuilua seisoo. Emme tarvitse alentuvaa, erontekoja rakentavaa puhetta niiden muiden erilaisuuden suvaitsemisesta. Tarvitsemme ymmärrystä siitä, että pohjiimmiltamme olemme kaikki samanlaisia: koetun elämämme, siihen kuuluneiden ihmisten ja yhteiskunnan rakenteiden muovaamia.
Mielenterveys ei ole oma valinta enempää kuin oma syntymäkään. Toisin kun jälkimmäiseen, ensimmäiseen yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa, mikäli hänellä on riittävän hyvä tukirakenne ympärillään koko kivuliaan ihmiseksi kasvamisen projektin ajan. Ilman kykyä luottaa ympäröivän maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon, mikään määrä mielenterveyspalveluja ei riitä korjaamaan tuhoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti