Murkkumutsi

Heräsin tänä aamuna keittiöstä kuuluvaan jumalattomaan tappeluun. Äidin pikku mussukat valmistivat siellä äitienpäiväaamiaista niin herttaisissa tunnelmissa, että koin ajoittain aitoa kauhua yrittäessäni pysyä paikoillani peiton alla. Reilun tunnin mittaisen huudon ja paukkeen jälkeen makuuhuoneen oven takana odotti kuitenkin suloinen parivaljakko yltäkylläisten tarjoilujen kanssa.

 

Kuopukseni täyttää reilun kahden viikon päästä 13 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että olen ihan virallisesti kahden teini-ikäisen äiti. Tämän aamuinen episodi on erinomainen tiivistys siitä millaista elämä on tässä mielenkuohunnan polttopisteessä. Olen ehkä siinä mielessä harvinainen keski-ikäinen, että muistan kipeän tarkasti millaista on olla murrosikäinen. Se ei siitä huolimatta tarkoita sitä, että olisin vanhempana mitenkään etevämpi toimimaan aina ja kaikissa tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtä kimpurointia tämä on.

Murrosikäisten lasten vanhemmille ei ole tarjolla samanlaista vertaistukea, jota hiekkalaatikon ympärille kokoontuneet kohtalotoverit tarjoavat pienempien lasten kasvatuksen haasteisiin. Elleivät teinien vanhemmat ole niin onnekkaita, että omasta lähipiiristä löytyy luontaisesti kohtalotovereita, voi murrosikäisen kasvatuksen kanssa jäädä hyvinkin yksin. Sen vuoksi ajattelin näin äitienpäivän illan ratoksi koota niin itseni kuin muidenkin teini-ikäisten vanhemmille tueksi muutamia ajatuksia, jotka ehkä auttavat teutaroimaan eteenpäin tällä kasvun sotatantereella.

Teini-ikäisen aivoissa tapahtuu niin valtava uudelleenrakennustyö, että kotoaan voi tavata uuden tyypin monta kertaa vuodessa. Kuoriutuminen omaksi persoonakseen on kivulias prosessi, oireilipa nuori sitä ulkoisella kapinalla tai ei. Tämän jälleenrakennusprojektin laajuuden hahmottaminen on vanhemman kovin tärkeää ymmärtää saadakseen vähän puskuria omiin tunnereaktioihinsa. Sen päämääränä on erillisyyden rakentuminen suhteessa vanhempiin. Vanhemman tehtävä on antaa sen tapahtua ilman rakkauden menettämisen uhkaa.  

Aggressio on elintärkeä osa nuoren kasvua aikuiseksi. Se on käyttövoima, jolla nuori puskee itsensä läpi murrosiän suorastaan kohtuuttomilta tuntuvista kehitystehtävistä. Vanhemman kannalta haasteellista on se, että tuolla nuoren pään sisällä sijaitsevalla rakennustyömaalla on vielä kovin vähän työnjohdollista suunnittelua aggression asianmukaiseen käyttöön. Kallioperän räjäytyksiä tehdään ilman lakisääteistä ennakkovaroitusta ja työmaa seisoo viikkoja, kun työmiehet eivät jaksa tulla paikalle. Se ei ole nuoren pahuutta, se on biologinen realiteetti.

Kuopukseni mielestä pahin virhe, jonka murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on vastata nuoren aggressioon alentumalla itse samalle tasolle. Totta. Mutta siitä huolimatta helpommin sanottu kuin tehty. Teini-ikäisen kanssa saat takaisin kaiken aikaisemman kasvatustyön niin hyvässä kuin pahassa. Ja se jälkimmäinen tarjoillaan naamaan hierottuna. Murrosikäisen vanhemmuus vaatii ennen kaikkea kykyä sietää itseään siinä kaikista vähiten mairittelevassa kuvakulmassa.

Vanhemman omia aggressionhallinnan taitoja on mitattu uhmaikäkiukuissa pitkin matkaa, mutta vasta murrosikäisen kanssa ne todella pannaan puntariin. Kun uhmaikäinen huutaa että ”sä olet tyhmä”, murrosikäinen kertoo viiltävän osuvan analyysin kaikista kehittämistä vaativista persoonallisuuden osa-alueistasi. Kun uhmaikäisen voi palauttaa karkkihyllyn edestä tukevalla kainalo-otteella turvaistuimeen jatkamaan huutamista, murrosikäisen kanssa sama temppu on huomattavasti kinkkisempi, tapahtuipa huutokonsertti sitten areenalla kuin areenalla.

Lapsi ei ole vanhemmilleen mitään velkaa. Ei edes se kiittämätön teini-ikäinen. Tämä on asia, joka helposti unohtuu, kun nuoresta kasvaa aikuisen kokoinen. Se että lapsi ei ole velkaa ei tarkoita sitä, ettei hänen tarvitsisi osallistua kotitöihin ja kantaa omalta osaltaan vastuuta perheen arjen sujuvuudesta. Se tarkoittaa sitä, että lapsi ei ole valinnut omaa syntymäänsä. Vanhemmat ovat. Valinnan mukana tulee myös vastuu ja velvollisuus. Vanhemmat ovat oman valintansa seurauksena lapsilleen velkaa sen, että parhaan taitonsa mukaan pitävät huolta, ruokkivat, vaatettavat ja rakastavat. Onnistuessaan tämä huolenpito rakentaa lapsesta kykenevän pitämään huolta ja rakastamaan.  

Näin yksikertaista se on paperilla. Tähän mennessä olen joutunut myöntämään, että murrosikäisen vanhemmuus on ollut vaikeampaa kuin olisin etukäteen kuvitellut. On ollut aamuja jolloin universumi kaatuu niskaan ja kaikki ilmastonmuutoksen ja kadonneiden avainten välillä on minun syytäni. On ollut jo ensimmäisiä oikeasti isoja pettymyksiä ja se pudottava avuttomuus, kun ymmärrät, että tämän kivun katsominen lapsessa on pahempaa kuin mikään mitä olet itsessäsi kokenut. Ja että tässä ovat vasta hapuilevat alkutahdit sille, mitä on edessä. Ylivoimaisesti vaikeinta on kuitenkin ollut juuri se, että teini-ikäinen on pakottanut minut katsomaan itseäni tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Niistä ikävistä kuvakulmista. Ne hetket, kun on tipahdettu samalla tasolla raivoamaan, ovat niitä, joista en olisi halunnut itseäni löytää.    

Toisaalta se on ollut myös mielettömän paljon hauskempaa kuin olisin etukäteen kuvitellut. Omat tyttäreni ovat tarjoilleet minulle lukemattomia hilpeitä ja liikuttavia hetkiä tuoreen terävillä oivalluksillaan. Olen villiintynyt intensiivisistä keskusteluista niin paljon, että olen joskus unohtanut patistaa lapset ajoissa nukkumaan. Olen häkeltynyt kyyneliin tavattuani omassa keittiössäni lapseni, josta on kuultanut esiin uusi kulma upeasti ajattelevasta ihmisestä. Olen nauranut. Päivittäin.   

Tämänaamuinen tappelunkähinä sisarusten välillä jatkui pitkin aamupäivää aina siihen saakka kun päästiin oman äitini ruokapöydän ääreen. Päreet paloivat kertaalleen enkä suoranaisesti kokenut olevani Vuoden Äiti- palkinnon arvoinen edes näin äitienpäivänä. Olennaista rakkaudessa ei kuitenkaan ole täydellinen erehtymättömyys. Sitä se ei ole vanhemmuudessakaan. Olennaista on suostua kasvamaan, erehtymään ja antamaan anteeksi. Tätä lahjaa ei voi lapsella tarjota, ellei suostu ottamaan sitä ensin itse vastaan.    

Olen tottunut siihen, että tyttäret näkevät usein minua tarkemmin - muutenkin kuin kirjaimellisesti. Siitä huolimatta on hätkähdyttävää, kuinka hyvin esikoiseni onnistui vangitsemaan äitienpäivärunoonsa ytimen siitä maastosta missä nyt seisotaan. Puhukoon se puolestaan.  

En tiedä mistä tiedät mihin puhaltaa kun sattuu

En tiedä mistä tiedät miten pelätään sopivasti

En tiedä mistä tiedät kuinka olla varmasti epävarma

En tiedä mistä tiedät milloin ottaa koppi kun kaatuu

En tiedä mistä tiedät miten muistaa kun unohtaa

mutta tiedät, että kyllä sinä tiedät

Sinä tiedät myös elämäntarkoituksen olevan rakkaus

Minä en vielä usko sitä

Mutta uskon sinun tietävän