Pro Isovanhemmat - terveisiä kymmenen vuoden takaa

Minulla on ainutlaatuisen kummallisia lapsia. Niiden kanssa päätyy ajoittain hämentävien asioiden äärelle. Yksi erikoisuus on se, että huolimatta siitä, etteivät he ehkä ole ihan tavoiteltua kohderyhmää, teinareilla on tapana katsoa lapsiperheen arkea käsittelevää Marja Hintikka Liveä. Eilen siinä puhuttiin isovanhemmuuden ilmiöstä. Pohdittiin sitä pitääkö vanhempien hoitaa vielä lastenkin lapset. Saako olla velvollisuuksista vapaa ja nauttia omasta elämästä vai pitääkö uhrata viimeiset vireät vuodet räkänokkien pyyhkimiseen ja rasittaa nivelrikkoisia sormia kiskomalla kurahousuja rimpuilevien tenavien kinttuihin. Studiovieraissa herätti suorastaan hilpeyttä kommentti siitä, kun isovanhemmat perustelevat haluttomuuttaan tulla osaksi lapsiperheiden arkea sillä, että "Ei minuakaan kukaan auttanut". Luulen, että niissä perheissä, joissa tällainen katkeruuden kierre elää ja hengittää, tämä asia naurattaa vähänlaisesti.

Luin myös sekä Marjan että Jennyn kirjoittamat kolumnit ja muistin hämärästi kirjoittaneeni pienten lasten äitinä saman tapaisia ajatuksia. Aamulla kaivelin arkistojani ( kaikki minut tuntevat tietävät tämän tarkoittavan lähinnä epämääräisiä paperiskasoja kassien pohjilla, sukkalaatikossa ja kirjojen välissä), mutta löysin kuin löysinkin 18.10.2005 Tehy-lehdessä julkaistun kolumnini. Luin sen samalla kun join aamukahvia ja koetin väistellä aamuäreää kahdeksasluokkalaista. Nuorempaa itseään on yleensä vaikea kohdata muuten kuin vaihtelevanasteisin myötähäpeäntuntein. Kymmenessä vuodessa käytännössä kaikki elämässäni on muuttunut sukunimestä lähtien. Sitä hämmästyttävämpää onkin, miten täsmälleen samalla tavalla ajattelen tässä asiassa vieläkin.

Aamukahvien jälkeen lähdin fillarin sijaan kävellen töihin. Sain muutama minuutin enemmän aikaa toipua siitä läkähdyttävästä onnentunteesta, joka syntyy, kun hahmottaa itsestäänselvyyksiensä etuoikeuden.