Rakkaani Ilosaarirock - Tarina siitä miten Cheek meidät erotti

Viime viikolla pääsin osalliseksi somekohuun. Hassua. En käytännössä koskaan kommentoi mitään julkisesti sosiaalisessa mediassa. Sen kerran, kun sen tein niin heti oli Ylen otsikossa lainattu.

Kyseessä oli siis Pohjois-Karjalan kesän helmen, Ilosaarirockin, mieliä kuohuttanut buukkaus. Se, miksi Cheek line-up:ssa saa jättämään rokin väliin. En jaksa vänkyttää keskusteluketjuissa. Niissä kun on yleensä hyvin vähän kysymys siitä, mitä keskustelulla ymmärrän. Kommentoinnin draamankaaressa olennaista on se, että lopulta kuvittelee voittaneensa se, joka parhaiten osaa olla ymmärtämättä muita. Sen sijaan ajattelin ihan oikeasti perustella kantaani. Tämä on kuitenkin enemmän rakkaudentunnustus kuin raivonpuuska.

  

En tarkalleen muista miten me parhaan ystäväni kanssa edes päädyimme Laululavalle heinäkuussa 1992. Kaksi vähän hevaria ja vähän enemmän nörttiä epävarmaa tyttölasta Ehkä se alkoi edellisenä kesänä Tampereella, kun kävelimme sijoiltaan säikähtäneinä ulos elokuvateatterista The Doors elokuvan jälkeen. Tai siitä kun alettiin nauhoittaa c-kasetteja ja vuorata seiniämme julisteilla, Jim Morrison, Skid Row, Metallica, Sepultura, Guns’n Roses. Nirvana. Parhaalle ystävälleni tuli Suosikki. Luettiin ne puhki. Sen ansioista se tiesi kertoa, että Lars Ulrich haisee pahalle.

Ensimmäisessä Ilosaarirockissani oli lämmintä. Otin nenälävistyksen suunnilleen siinä kohti, missä nyt on päälavan anniskelu. Koko toimenpiteen aikana ei vaihdettu sanaakaan, varmasti pitkälti sen takia, että laskelmoimme jonon olevan lyhyin silloin kun bändi soittaa. Ei siinä metelissä olisi mitään kuullut, vaikka olisi puhuttukin. Pojilla oli pitkät hiukset ja verkkolippikset ja ne joivat alueella kaljaa tynnyreistä. Extravagansa!:n nimellä esiintyneet Alangon veljekset ja Raptorin Izmo coveroivat Leevi and the Leavingsia. Lauloimme mukana jokaisessa biisissä, kuten myös se poika Red Hot Chilli Peppersin paidassa meidän takana.

Pääesiintyjänä oli The Cramps. Pimeässä heinäkuun illassa kumipuvussaan räävittömästi vääntelehtivä laulaja Lux Interior oli jotain niin omituista, että 15-vuotiaan mieleen aukesi väkisin jotain ihan uutta. Rokin jälkeen kävelimme kiltisti tätini luo nukkumaan. Akuutista järkytyksestä selvisin jo kotimatkan aikana. Ihan ennalleen en palannut enää koskaan. Peruuttamaton ymmärrys siitä, että maailma ei ole sitä miltä näyttää, oli tarttunut mukaan.  

Seurasi uusia rokkeja. Niistä ei kävelty enää tädin luo nukkumaan vaan Raviradan leirintään tanssimaan Datsunin katolla ysäridiscoa. Nukkumaan piilolinssit päässä, hukkaamaan kaverit, riitelemään ja pussailemaan. Nuoruuden rokeissa joku oli aina jotenkin enemmän pielessä kuin kohdallaan. Sellaista nuoruus vähän on, hakemista ja hankalaa. Yksi oli kuitenkin aina kohdallaan: musiikki. Aina silloin, kun omilta toilailuiltaan onnistui sen tavoittamaan. Mietimme ihan vastattain ensimmäisessä rokissa seuranani olleen ystäväni kanssa, että meidät pelasti nuoruuden hirveydeltä kolme asiaa: se nörtteys, musiikki ja toisemme.   

Musiikki on väkevä väline hahmottaa maailmaa ja itseään. Se yltää ravisuttamaan ihmisessä jotakin, millä ei ole muotoa millään muulla tavalla. Musiikki tarjoaa ihmiselle ajattelun välineen. Minulle henkilökohtaisesti se on avannut kykyä kyseenalaistaa, vastarinnan äänen. Se on tarjonnut myös lohtua, myötätuntoa ja tunteiden työstämisen instrumentin. Pidän Ilosaarirockia merkittävänä osasyyllisenä maailmankuvani rakentumiseen. Se ojensi hapuilevina nuoruusvuosina eteeni niin vinon kattauksen elävää musiikkia, että se väkisin pääsi livahtamaan sisuksiin.   

2000-luvun alussa tuli neljä vuoden Ilosaaritauko. Sain lapsia, joten oli tärkeämpää tekemistä. Ironista kyllä, vanhemmaksi tulon jälkeen rokkiperinteestä tuli entistäkin tärkeämpi. Kesän paras viikonloppu edusti minulle sitä osaa itsessä, joka ihmiseltä meinaa aikuisuuteen hukkua. Keski-ikäistymisen edetessä siitä muodostui henkilökohtainen instituutio, johon liittyi hillittömän hauskanpidon lisäksi jonkinlainen keskisormen näyttö iälle ja rooliodotuksille.

Sitten ensimmäisen rokkini yhteiskunnallisen ideologian valtavirta on ottanut vahvan markkinavoima orientoituneen suunnan. Rahasta ja sen kuluttamisesta on tullut keskeisin ihmisenä onnistumisen mittari. Sama suuntaus on näkynyt myös musiikissa, sen kuluttamisessa, sisällöissä ja merkityksen arvioinnissa. Festivaalin muuttuessakin Ilosaarirock edusti kuitenkin hengeltään sitä poikkiteloin asettumista yhteiskunnallisen valtavirran suuntaan, minkä siitä alun perin sieluuni sain.     

Musiikki välittää aina sanoman. Mielestäni Cheek-nimisestä artistista käytävässä keskustelussa mielenkiintoista on se, ettei siinä juuri koskaan puhuta artistin sanomasta ja musiikillisesta sisällöstä. Tai ainakaan fanittavat massat eivät sillä argumentoi. Hehkutellen puhutaan valtavasti kaupallisesta menestyksestä, omalla työllä saavutetusta sankaritarinasta. Ihaillaan sitä, miten hirveästi hilloa ja massahurmosta nobody Lahdesta on onnistunut saavuttamaan. Kritisoijien todetaan vain olevan kateellisia siitä, että joku menestyy. Eräs ystäväni totesi, että iso osa Cheekiä kuuntelevista ihmisistä ei varmaan ajattele asiaa sen kummemmin. Siinäpä oivallisesti tiivistetty ajankohtainen yhteiskunnallinen mielentila: suuri osa ihmisistä ei ajattele sen kummemmin. Markkinavoimien sanelemasta maailmanjärjestyksestä arvoineen on tullut kyseenalaistamaton totuus.       

Musiikillisessa mielessä Cheek edustaa minulle kaikkea sitä, mitä Ilosaarirock ennen vastusti. Sen takia reaktio tähän kiinnitykseen oli valtava pettymys. En ole raivoissani, olen vain jotenkin kauhean surullinen. Olen hyvin tietoinen siitä, että Ilosaarirock ei tule minua kaipaamaan enempää kuin rupuisia eurojanikaan. Minä sen sijaan tulen kaipaamaan sitä. Veljeni joskus aikaa sitten kysyi, että pitääkö se musiikki aina ottaa niin tosissaan. Minun pitää. Uskon siihen, että ihmisellä on oltava intohimoja ja arvoja, joista pidetään kiinni. Kaiken tämän valossa tuntuisi kerta kaikkiaan liian groteskilta ajatukseltakin seurata henkistä tyhjyyttä myyvän artistin aiheuttamaa massahurmosta itselle pyhässä paikassa.   

Oma esikoiseni on kesällä 2017 samanikäinen kuin minä ensimmäisessä rokissani. Kuten joku taisi facebookin ketjussa todeta, ehkä on aika antaakin jo vuoro nuoremmille. Nähtäväksi jää pystyykö Ilosaarirock tarjoamaan tulevaisuuden sukupolville samanlaisia kokemuksia kuin omalleni. Toivon niin. Populaarimusiikilla on historiallisesti ollut nuorisokulttuureissa vahvoja merkityksiä myös identiteetin rakentajina Mahdollisuutta erottua ja jäsentyä omaksi itsekseen. Maailma on muuttunut. Pelottava ajatus on, että musiikin muututtua bisnekseksi, se mahdollisuus häivytetään ihmisten ulottumattomiin. Kaikessa yltiöindividualismissaan Cheekin sanoma ei edusta mahdollisuutta erottua. Se tarjoaa vain mahdollisuuden samaistua kyseenalaistamatta valtaapitävien rahamarkkinoiden tarpeisiin.           

https://www.youtube.com/watch?v=1Cvl-OuRn68