Oletko sinut samanlaisuuden kanssa? - Ajatuksia mielestä, terveydestä ja yhteiskunnasta

Tällä viikolla vietetään Mielenterveysviikkoa. Sen teemana on tänä vuonna "Oletko sinut?" erilaisuuden kanssa. Kun kampanjan tavoitteena on vähentää mielenterveyden ongelmiin liittyvää stigmaa, näkisin, että oikeampi kysymys olisi, oletko sinut samanlaisuuden kanssa.  

  
Teen töitä pienen kaupungin mielenterveysyksikössä. 17 vuoden aikana kertynyt työkokemus on antanut mahdollisuuden jatkuvaan kasvuun, ajanut opiskelemaan lisää ja muuttanut käsitystäni ihmisestä perustavanlaatuisella tavalla. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että saan päivittäin uppoutua mysteereistä suurimpaan: ihmisen äärelle.

Kärsimys kuuluu ihmiselämään erottamattomana osana. Ihmiseksi kasvaminen on jo itsessään kivulias projekti. Mielenterveys on olemuksellisesti hyvin samanlainen työmaa, se kasvaa ihmiseen ja ihmisessä summana koetusta elämästä. Hyvän mielenterveyden perustana on joustavaksi rakentunut mieli, jolla on käytössään paljon erilaisia keinoja käsitellä elämään kuuluvaa kärsimystä.

Mielenterveyden horjumiseen liittyvä stigma elää ja hengittää keskellämme, vaikka sen poistamisessa on aktiivisen työn ansioista edistytty. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii viime syksynä Ylen nuorille kohdistama Sekaisin- kampanja, jossa mielenterveyden ongelmia tehtiin näkyviksi ja nostettiin keskusteluun. Näkyväksi tuli myös kuulevien korvien valtava tarve, kun foorumi koki yhteydenottojen vyöryn hyvin lyhyessä ajassa.

Erikoista stigman sinnikkyydessä on myös se, että mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä. Kansantautiimme masennukseen sairastuu THL:n arvion mukaan joka viidennes suomalainen ja yli puolella sairaus uusiutuu. On lähes mahdotonta suoriutua elämästä ilman, että joutuu jollain tavalla kohtaamaan mielenterveyden järkkymisestä johtuvaa kärsimystä joko omana tai läheisen kokemana.

Omassa työssäni suurin etuoikeus on kohdata ihmisiä, jotka ovat olleet tarpeeksi rohkeita ottaakseen askeleen kohti itseään. Koska se henkilö, jonka minun ja kollegojeni lisäksi joutuu vastaanotolla kohtaamaan, on se, joka peilistä katsoo. Yhteistä meille ihmisille on, että se on usein kaikista työläintä. Ehdottomasti parasta työssäni on se, että olen saanut kohdata suuren määrän hengästyttävän hienoja ihmisiä. 

Kärsimyksen kohtaaminen on kuitenkin myös ajoittain hyvin raskasta. Vaikeinta on oma avuttomuus tilanteissa, joissa on hyvin vähän tilaa tai resursseja työskennellä mielen sisäisten prosessien kanssa, kun kaikki kohtaamani ihmisen energia kuluu yritykseen säilyä hengissä vallitsevassa elämäntilanteessa.  Terapeuttisen työskentelyn onnistuminen edellyttää niin riittävää sisäistä jäsentyneisyyttä kuin ulkoisten olosuhteiden turvallisuutta.

Mielenterveyspalveluiden riittävyyden ja erityisesti niiden laadukkuuden turvaaminen on mielestäni ihmisoikeuskysymys. Jos halutaan puhua talouskielellä, se on myös kansantaloudellisesti tärkeää, sillä oikea-aikaisen avun saaminen on merkittävässä roolissa mielenterveyden ongelmien ennusteen suhteen. 

Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että mielenterveyttä rakennetaan ensisijaisesti aivan muualla kuin psykiatrisissa palveluissa. Sitä rakennetaan perheissä, varhaiskasvatuksessa, koulussa, työelämässä, lastensuojelussa ja sosiaalityössä. Läpileikkaavasti kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Siksi olen lähes kauhusta lamaantuneena seurannut hallituksen amputaatiopolitiikaa, jossa raaja kerrallaan sahataan matalammalta ponnistavien kansalaisten ulottumattomiin ne oksat, joiden varaan suomalaisten terveys ja hyvinvointi on rakennettu. Hallitus on leikannut tai sopinut leikattavaksi kansaneläkkeitä, työttömyysturvaa, opintotukea, asumistukea, lapsilisiä, vanhuspalveluita, varhaiskasvatusta ja koulutusta. Tämän kääntöpuolena hallituksen linjaukset ovat suurituloisille suopeita, voittajia ovat yli 7000 euroa kuukaudessa  ansaitsevat kansalaiset.

Päättäjät puhuvat välttämättömistä toimenpiteistä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole, ne ovat lihaksi tulevaa uusliberalistista poliittista ideologiaa. Vaihtoehtoja on, jos niitä uskalletaan ja ennen kaikkea halutaan etsiä, kuten Juho Saari kolumnissaan toteaa. Kysymys on vain siitä, kenen ja mistä intresseistä yhteiskuntaa lähdetään rakentamaan. Jos sitä lähdetään rakentamaan vain ja ainoastaan (yksittäisille toimijoille kasautuvan mahdollisimman suuren) taloudellisen hyödyn intresseistä, seuraukset ovat pelottavia.

Kaikessa moniulotteisuudessamme me ihmiset nimittäin kuitenkin olemme siinä mielessä yksinkertaisia, että kyetäksemme tavoittamaan mahdollisimman suuren inhimillisen potentiaalin tarvitsemme ensisijaisesti vain yhden asian. Kyvyn luottaa. Se luo pohjan niin yksilön mielenterveydelle, kuin yhteiskuntarauhallekin. Eriytynyt, polarisoitunut yhteiskunta synnyttää empatiakuilun, jossa toisten kärsimys voidaan nähdä luonnollisena ja siten oikeuttaa. Olosuhteissa, joissa huono-osaisuus ymmärretään omana valintana, luottamuksen luominen suhteessa ympäröivään maailmaan muuttuu mahdottomaksi riippumatta siitä, kummalla puolella kuilua seisoo. Emme tarvitse alentuvaa, erontekoja rakentavaa puhetta niiden muiden erilaisuuden suvaitsemisesta. Tarvitsemme ymmärrystä siitä, että pohjiimmiltamme olemme kaikki samanlaisia: koetun elämämme, siihen kuuluneiden ihmisten ja yhteiskunnan rakenteiden muovaamia.  

Mielenterveys ei ole oma valinta enempää kuin oma syntymäkään. Toisin kun jälkimmäiseen, ensimmäiseen yksilöllä on mahdollisuus vaikuttaa, mikäli hänellä on riittävän hyvä tukirakenne ympärillään koko kivuliaan ihmiseksi kasvamisen projektin ajan. Ilman kykyä luottaa ympäröivän maailman oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon, mikään määrä mielenterveyspalveluja ei riitä korjaamaan tuhoa.       

Pässit, narut ja rakkaus

Olin odottanut ennenkuulumattoman pitkää kesälomaani kuin lehmä laitumelle pääsyä. Kulunut kevät oli nakertanut energiat pitkälle velan puolelle ja olin suunnitellut käyttäväni edessä olevat viisi lomaviikkoa lataamalla ne niin täyteen, että elokuussa töihin palatessani loistaisin fosforimaista energiaa. Suunnittelin tekeväni kaikkea sitä, mitä työarjen keskellä en ollut keväällä ehtinyt. Lukevani monta kirjaa, siivoavani kaappeja ja katsovani kokonaisen tuotantokauden mitä tahansa sarjaa. Olin haaveillut tuntikausien vetelehtimisestä uimarannalla, spontaaneista äkkilähdöistä mihin mieli tekisi ja aikatauluttomasta yhdessäolosta rakkaiden ihmisten kanssa.

Lomani alkua edeltävänä iltana hevonen potkaisi isääni polveen. Tk:n päivystyksessä sinisenmustaa polvea katsellessani ajattelin äitiäni, joka oli kotona toipumassa nilkkamurtuman jälkeisestä operaatiosta kipsin kanssa ja hyvästelin hellästi aikaisemmat kesälomasuunnitelmani.

Vanhemmillani on viisi hevosta ja kolmisenkymmentä lammasta. Juhannusaatonaattona en tiennyt niiden hoitoon liittyvistä asioista yhtään mitään. Koska pikkuveljeni - joka puolestaan on hyvinkin perillä farmaripuuhista - oli lähdössä ulkomaille, oli vähän pakko opetella. En edelleenkään voi retostella asiantuntemuksellani, mutta muutamassa viikossa on ehtinyt oppia kaikenlaista. Kuten esimerkiksi, että ”viedään kuin pässiä narussa” on ihan mielivaltainen sanonta. Yhden uuhien laitumelle livahtaneen pässin nappaaminen vaati kuusi ihmistä ja pari tuntia. Kaatosateessa yhdeksän jälkeen illalla myönnän, että pässi ja naru assosioituivat ihan uudella tapaa.

Olen viettänyt lomapäiviä aidanteossa ja jahtaamalla karanneita lampaita. Koska kirurgian poliklinikalla on kotipaikkakunnaltani matkaa 130 kilometriä, lomapäiviä on kulunut melkein työviikon verran siellä, matkalla sinne tai sieltä pois. Kolmeen viikkoon en ehtinyt lukea yhtään kirjaa, enkä siivota yhtään kaappia. Onneksi kuitenkin juuri ennen lomaani olin lukenut yhden kirjan, jonka ansioista maailma asettui käsillä olleessa tilanteessa valoisampaan perspektiiviin.

Kyseinen kirja on Bell Hooksin Rakkaus muuttaa kaiken. Hooks kirjoittaa rakkaudesta vallankumouksellisella tavalla, purkaa sen idealisoivasta hölynpölystä ja määrittelee hämmästyttävän täsmällisesti. Rakkaus on eettinen valinta, johon sitoudutaan. Hooks käyttää rakkaudesta työmääritelmää, jonka perustana on ymmärrys rakkaudesta oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemisena. Konkreettisena toimintana rakkaus on yhdistelmä luottamusta, sitoutumista, huolenpitoa, kunnioitusta, tietämistä ja vastuuta. Rakkauden etiikkaan sitoutuminen tarkoittaa halua työskennellä näiden ominaisuuksien kehittämiseksi niin itsensä, kuin muiden ihmisten suhteen.

Voi kuulostaa itsestään selvältä lätinältä. Olennaista Hooksin teoriassa kuitenkin on se, että rakkauden työmäärittely ja etiikka sulkevat pois ihan kaiken huonon kohtelun toista kohtaan. Aito rakkaus ei pidä sisällään minkäänlaista vallankäyttöä, väkivaltaa tai laiminlyömistä.. Hooks kirjoittaa omakohtaisen kokemuksensa kautta siitä, kuinka hänen omassa, kuten niin monissa muissakin perheissä, huolenpito ja rakkaus sekoitetaan toisiinsa.  Vanhempi, joka pilkkaa, laiminlyö tai kurittaa lastaan, voi tarjota huolenpitoa, mutta rakastaa hän ei osaa. Puoliso voi väittää rakastavansa, vaikka mitätöi, kontrolloi, alistaa tai jopa pahoinpitelee. Rakkaudesta ei kuitenkaan tällaisessa ihmissuhteessa ole kyse. Rakkaus ei vahingoita. Koskaan.

Lohdutonta asetelmassa on se, että rakastamaan opitaan vain perheissä, joissa rakastetaan. Taito rakastaa ei ole ihmislapsen sisäsyntyinen ominaisuus, joka jollain maagisella tavalla paukahtaa aktiiviseksi, kun ensimmäisen kerran rakastuu. Lohdullista sen sijaan on, että rakastamaan opetteleminen on mahdollista jokaiselle, eikä se ole koskaan liian myöhäistä. Opettelemaan suostuminen on vapaaehtoista. Ketään ei ole pakko rakastaa, ei edes itseään. Hooks kuitenkin toteaa, että rakkauden etiikan myötä elämään tulee merkitys ja syvyys, jota on mahdotonta löytää ilman sitä.  

Ja miten tämä kaikki liittyy pässijahtiin ja paarmanpuremiin? Hooks toteaa kirjassaan useaan otteeseen, ettei rakkauden etiikkaan sitoutuminen tarkoita sitä, että elämässä ei tulisi pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Se kuitenkin avaa kasvattavamman ja vahvistavamman tavan suhtautua niihin. Kun hankalaan tilanteeseen elämässä lähtee rakkaus edellä, avautuu toisenlainen todellisuus kuin ilman sitä.

Loppujen lopuksi olen saanut lomalla tehdä myös kaikkea sitä, mitä suunnittelinkin. Paitsi niitä kaappeja en ole siivonnut. Enkä siivoa. Kesälomasta on toteutunut se kaikista tärkein: olen saanut viettää aikaa läheisteni kanssa. En ehkä aina niin leppoisan kiireettömästi kuin ajatus oli, mutta sitäkin enemmän. Olen huomannut, että ympärilläni on ihmisiä, jotka eivät jätä minua hädän hetkellä yksin. Toivon, että myös vanhempani ovat kokeneet saman. Bell Hooks on oikeassa: ympäröivä rakkaus tekee elämästä merkityksellistä ja väkevän kaunista.  

Bell Hooks käsittelee rakkautta yhteiskunnallisena muutosvoimana ja sitä, miten vallitsevat valtarakenteet estävät sen toteutumisen. Se kuitenkin olisi jo kokonaan toisen jutun kokoinen asia. Rakkauden muutosvoima yksilöllisen kasvun perustana tulee eläväksi, kun lähdemme toteuttamaan sitä omassa ajattelussamme ja toiminnassamme. Rakkaus on sitä, että haluaa toiselle hyvää. Kaikessa laajuudessaan uskomattoman yksinkertaista. Ja juuri siksi se on ainoa riskienhallintasuunnitelma, jonka varaan tässä turvattomassa ja sekavassa maailmassa uskallan asettua.   

Murkkumutsi

Heräsin tänä aamuna keittiöstä kuuluvaan jumalattomaan tappeluun. Äidin pikku mussukat valmistivat siellä äitienpäiväaamiaista niin herttaisissa tunnelmissa, että koin ajoittain aitoa kauhua yrittäessäni pysyä paikoillani peiton alla. Reilun tunnin mittaisen huudon ja paukkeen jälkeen makuuhuoneen oven takana odotti kuitenkin suloinen parivaljakko yltäkylläisten tarjoilujen kanssa.

 

Kuopukseni täyttää reilun kahden viikon päästä 13 vuotta. Se tarkoittaa sitä, että olen ihan virallisesti kahden teini-ikäisen äiti. Tämän aamuinen episodi on erinomainen tiivistys siitä millaista elämä on tässä mielenkuohunnan polttopisteessä. Olen ehkä siinä mielessä harvinainen keski-ikäinen, että muistan kipeän tarkasti millaista on olla murrosikäinen. Se ei siitä huolimatta tarkoita sitä, että olisin vanhempana mitenkään etevämpi toimimaan aina ja kaikissa tilanteissa parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtä kimpurointia tämä on.

Murrosikäisten lasten vanhemmille ei ole tarjolla samanlaista vertaistukea, jota hiekkalaatikon ympärille kokoontuneet kohtalotoverit tarjoavat pienempien lasten kasvatuksen haasteisiin. Elleivät teinien vanhemmat ole niin onnekkaita, että omasta lähipiiristä löytyy luontaisesti kohtalotovereita, voi murrosikäisen kasvatuksen kanssa jäädä hyvinkin yksin. Sen vuoksi ajattelin näin äitienpäivän illan ratoksi koota niin itseni kuin muidenkin teini-ikäisten vanhemmille tueksi muutamia ajatuksia, jotka ehkä auttavat teutaroimaan eteenpäin tällä kasvun sotatantereella.

Teini-ikäisen aivoissa tapahtuu niin valtava uudelleenrakennustyö, että kotoaan voi tavata uuden tyypin monta kertaa vuodessa. Kuoriutuminen omaksi persoonakseen on kivulias prosessi, oireilipa nuori sitä ulkoisella kapinalla tai ei. Tämän jälleenrakennusprojektin laajuuden hahmottaminen on vanhemman kovin tärkeää ymmärtää saadakseen vähän puskuria omiin tunnereaktioihinsa. Sen päämääränä on erillisyyden rakentuminen suhteessa vanhempiin. Vanhemman tehtävä on antaa sen tapahtua ilman rakkauden menettämisen uhkaa.  

Aggressio on elintärkeä osa nuoren kasvua aikuiseksi. Se on käyttövoima, jolla nuori puskee itsensä läpi murrosiän suorastaan kohtuuttomilta tuntuvista kehitystehtävistä. Vanhemman kannalta haasteellista on se, että tuolla nuoren pään sisällä sijaitsevalla rakennustyömaalla on vielä kovin vähän työnjohdollista suunnittelua aggression asianmukaiseen käyttöön. Kallioperän räjäytyksiä tehdään ilman lakisääteistä ennakkovaroitusta ja työmaa seisoo viikkoja, kun työmiehet eivät jaksa tulla paikalle. Se ei ole nuoren pahuutta, se on biologinen realiteetti.

Kuopukseni mielestä pahin virhe, jonka murrosikäisen vanhempi voi tehdä, on vastata nuoren aggressioon alentumalla itse samalle tasolle. Totta. Mutta siitä huolimatta helpommin sanottu kuin tehty. Teini-ikäisen kanssa saat takaisin kaiken aikaisemman kasvatustyön niin hyvässä kuin pahassa. Ja se jälkimmäinen tarjoillaan naamaan hierottuna. Murrosikäisen vanhemmuus vaatii ennen kaikkea kykyä sietää itseään siinä kaikista vähiten mairittelevassa kuvakulmassa.

Vanhemman omia aggressionhallinnan taitoja on mitattu uhmaikäkiukuissa pitkin matkaa, mutta vasta murrosikäisen kanssa ne todella pannaan puntariin. Kun uhmaikäinen huutaa että ”sä olet tyhmä”, murrosikäinen kertoo viiltävän osuvan analyysin kaikista kehittämistä vaativista persoonallisuuden osa-alueistasi. Kun uhmaikäisen voi palauttaa karkkihyllyn edestä tukevalla kainalo-otteella turvaistuimeen jatkamaan huutamista, murrosikäisen kanssa sama temppu on huomattavasti kinkkisempi, tapahtuipa huutokonsertti sitten areenalla kuin areenalla.

Lapsi ei ole vanhemmilleen mitään velkaa. Ei edes se kiittämätön teini-ikäinen. Tämä on asia, joka helposti unohtuu, kun nuoresta kasvaa aikuisen kokoinen. Se että lapsi ei ole velkaa ei tarkoita sitä, ettei hänen tarvitsisi osallistua kotitöihin ja kantaa omalta osaltaan vastuuta perheen arjen sujuvuudesta. Se tarkoittaa sitä, että lapsi ei ole valinnut omaa syntymäänsä. Vanhemmat ovat. Valinnan mukana tulee myös vastuu ja velvollisuus. Vanhemmat ovat oman valintansa seurauksena lapsilleen velkaa sen, että parhaan taitonsa mukaan pitävät huolta, ruokkivat, vaatettavat ja rakastavat. Onnistuessaan tämä huolenpito rakentaa lapsesta kykenevän pitämään huolta ja rakastamaan.  

Näin yksikertaista se on paperilla. Tähän mennessä olen joutunut myöntämään, että murrosikäisen vanhemmuus on ollut vaikeampaa kuin olisin etukäteen kuvitellut. On ollut aamuja jolloin universumi kaatuu niskaan ja kaikki ilmastonmuutoksen ja kadonneiden avainten välillä on minun syytäni. On ollut jo ensimmäisiä oikeasti isoja pettymyksiä ja se pudottava avuttomuus, kun ymmärrät, että tämän kivun katsominen lapsessa on pahempaa kuin mikään mitä olet itsessäsi kokenut. Ja että tässä ovat vasta hapuilevat alkutahdit sille, mitä on edessä. Ylivoimaisesti vaikeinta on kuitenkin ollut juuri se, että teini-ikäinen on pakottanut minut katsomaan itseäni tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Niistä ikävistä kuvakulmista. Ne hetket, kun on tipahdettu samalla tasolla raivoamaan, ovat niitä, joista en olisi halunnut itseäni löytää.    

Toisaalta se on ollut myös mielettömän paljon hauskempaa kuin olisin etukäteen kuvitellut. Omat tyttäreni ovat tarjoilleet minulle lukemattomia hilpeitä ja liikuttavia hetkiä tuoreen terävillä oivalluksillaan. Olen villiintynyt intensiivisistä keskusteluista niin paljon, että olen joskus unohtanut patistaa lapset ajoissa nukkumaan. Olen häkeltynyt kyyneliin tavattuani omassa keittiössäni lapseni, josta on kuultanut esiin uusi kulma upeasti ajattelevasta ihmisestä. Olen nauranut. Päivittäin.   

Tämänaamuinen tappelunkähinä sisarusten välillä jatkui pitkin aamupäivää aina siihen saakka kun päästiin oman äitini ruokapöydän ääreen. Päreet paloivat kertaalleen enkä suoranaisesti kokenut olevani Vuoden Äiti- palkinnon arvoinen edes näin äitienpäivänä. Olennaista rakkaudessa ei kuitenkaan ole täydellinen erehtymättömyys. Sitä se ei ole vanhemmuudessakaan. Olennaista on suostua kasvamaan, erehtymään ja antamaan anteeksi. Tätä lahjaa ei voi lapsella tarjota, ellei suostu ottamaan sitä ensin itse vastaan.    

Olen tottunut siihen, että tyttäret näkevät usein minua tarkemmin - muutenkin kuin kirjaimellisesti. Siitä huolimatta on hätkähdyttävää, kuinka hyvin esikoiseni onnistui vangitsemaan äitienpäivärunoonsa ytimen siitä maastosta missä nyt seisotaan. Puhukoon se puolestaan.  

En tiedä mistä tiedät mihin puhaltaa kun sattuu

En tiedä mistä tiedät miten pelätään sopivasti

En tiedä mistä tiedät kuinka olla varmasti epävarma

En tiedä mistä tiedät milloin ottaa koppi kun kaatuu

En tiedä mistä tiedät miten muistaa kun unohtaa

mutta tiedät, että kyllä sinä tiedät

Sinä tiedät myös elämäntarkoituksen olevan rakkaus

Minä en vielä usko sitä

Mutta uskon sinun tietävän

  

Pro Isovanhemmat - terveisiä kymmenen vuoden takaa

Minulla on ainutlaatuisen kummallisia lapsia. Niiden kanssa päätyy ajoittain hämentävien asioiden äärelle. Yksi erikoisuus on se, että huolimatta siitä, etteivät he ehkä ole ihan tavoiteltua kohderyhmää, teinareilla on tapana katsoa lapsiperheen arkea käsittelevää Marja Hintikka Liveä. Eilen siinä puhuttiin isovanhemmuuden ilmiöstä. Pohdittiin sitä pitääkö vanhempien hoitaa vielä lastenkin lapset. Saako olla velvollisuuksista vapaa ja nauttia omasta elämästä vai pitääkö uhrata viimeiset vireät vuodet räkänokkien pyyhkimiseen ja rasittaa nivelrikkoisia sormia kiskomalla kurahousuja rimpuilevien tenavien kinttuihin. Studiovieraissa herätti suorastaan hilpeyttä kommentti siitä, kun isovanhemmat perustelevat haluttomuuttaan tulla osaksi lapsiperheiden arkea sillä, että "Ei minuakaan kukaan auttanut". Luulen, että niissä perheissä, joissa tällainen katkeruuden kierre elää ja hengittää, tämä asia naurattaa vähänlaisesti.

Luin myös sekä Marjan että Jennyn kirjoittamat kolumnit ja muistin hämärästi kirjoittaneeni pienten lasten äitinä saman tapaisia ajatuksia. Aamulla kaivelin arkistojani ( kaikki minut tuntevat tietävät tämän tarkoittavan lähinnä epämääräisiä paperiskasoja kassien pohjilla, sukkalaatikossa ja kirjojen välissä), mutta löysin kuin löysinkin 18.10.2005 Tehy-lehdessä julkaistun kolumnini. Luin sen samalla kun join aamukahvia ja koetin väistellä aamuäreää kahdeksasluokkalaista. Nuorempaa itseään on yleensä vaikea kohdata muuten kuin vaihtelevanasteisin myötähäpeäntuntein. Kymmenessä vuodessa käytännössä kaikki elämässäni on muuttunut sukunimestä lähtien. Sitä hämmästyttävämpää onkin, miten täsmälleen samalla tavalla ajattelen tässä asiassa vieläkin.

Aamukahvien jälkeen lähdin fillarin sijaan kävellen töihin. Sain muutama minuutin enemmän aikaa toipua siitä läkähdyttävästä onnentunteesta, joka syntyy, kun hahmottaa itsestäänselvyyksiensä etuoikeuden.